Yritystilaus tunnistettu

Voit käyttää palvelun kaikkia sisältöjä vapaasti. Jos haluat kommentoida, kirjaudu sisään henkilökohtaisella Mediatunnuksella.

Jussi Murtasaaren kolumni Kovasinvaaran korvessa uskottiin iloon, hauskuuteen ja valoon

Polku oli juurakkoinen ja kivinen, nousut jyrkkiä. Kuusikko sankkaa, synkkää ja sitä seurannut koivikko kovin tiheää.

Yhtäkkiä olin kauniilla niityllä. Kontrasti yllätti.

Astuminen kainuulaisesta korvesta auringonvaloon oli vähän sama kuin olisi kävellyt vaatekaapin läpi Narniaan.

Isoista kiviröykkiöistä päättelin, että peltoa on joskus raivattu.

Ja näin olikin.

Kovasinvaaran erämaatila asutettiin ensimmäisen kerran 1700-luvun lopulla. Viimeiset asukkaat lähtivät sieltä 1940-luvun lopussa.

Tuolla salotaipaleista perimmäisessä ei ollut asutuksesta enää mitään jäljellä. Vanhaa pihapiiriä täplittivät kiviröykkiöiden lisäksi muutama kärttyinen kataja ja isohkot koivut.

Valtakunnallisesti tärkeässä perinnemaisemassa oli jotain erityistä, ainakin minulle. Se ei ollut perinteinen historian retroarkku. Siis kaunis kartano suurkaupungin kupeessa, tyylikkäästi halkeillut maalaus museossa tai narahtava lattialankku entisöidyssä kivilinnassa. Näitähän me napostelemme puhelinten loputtomiin kuvarulliin lomareissuillamme.

Nyt ei ollut oikeastaan yhtään mitään. Paitsi ehkä aavistus karusta elämästä suomalaisen erämaan keskellä.

Siinä hetkessä ja maisemassa tiivistyi tunnuspiirteet ankkureista, joilla minut on suomalaiseen kulttuurihistoriaan lujitettu: Seitsemän veljestä, Taistelevat metsot, talvisodan ihme, hyvinvointivaltio.

Hehkutin Hiidenportin kansallispuiston kesäkahviossa huikeaa elämystä. Ystävällinen yrittäjä otti hyllystä Sotkan maa -kirjan.

Silloin minulla palasi usko tulevaisuuteen.

Katsokaas, 2020-luvun alku on lamauttanut uskoni yhteiskunnan liike-energiaan. Näky tulevaisuudesta on sumuinen. Otaksun, että pessimismini syitä ei tarvitse eritellä.

Mutta.

Sotkan maa -kirjassa kerrotaan, että Kovasinvaaran tilalla järjestettiin kesäjuhlia 1900-luvun alusta alkaen. Heinäkuun toisen viikonlopun kinkereistä tuli perinne. Nuorta väkeä saapui Nurmeksesta, Sotkamosta ja Kajaanista juhlimaan kesän kukkeinta aikaa. Kinttumatka eri pitäjistä oli pitkä, mutta houkutus kokoontua yhteen vei voiton matkan rasituksista. Ehkä tukkisavotoiden vilkastuttama alue veti ihmisiä puoleensa, sillä perimätiedon mukaan parhaimmillaan parisensataakin ihmistä pyöri pirtissä ja pihalla.

Pontikkaakin oli tarjolla. Rähinöitsijät teljettiin savusaunaan. Parisuhteet saivat syntyä omalla painollaan.

Elämä satakunta vuotta sitten ei ollut helppoa. Ei todellakaan. Kaiken raatamisen ohessa ihmiset jaksoivat kuitenkin vaeltaa paikkaan, jossa edes metsä ei välttämättä vastannut huutoon.

He tekivät sen, koska uskoivat elämään, varmaankin myös toiseen ihmiseen. Heillä oli oltava jonkinlainen näky ja jopa usko tulevaisuuteen. Ei välttämättä suurta yhteiskunnallista visiota, mutta henkilökohtainen ajatus omasta tulevaisuudesta on tärkeä ja vaalimisen arvoinen.

Ennen kaikkea he ymmärsivät, että elämässä on oltava välillä iloa, hauskuutta ja valoa. Vaikka sitten kerran vuodessa, heinäkuun toisena viikonloppuna.

Ja mikä tärkeintä, Kovasinvaaran festarikävijöillä ei ollut harmainta hajua, mikä on selfie.

Voi heitä onnellisia.