Yritystilaus tunnistettu

Voit käyttää palvelun kaikkia sisältöjä vapaasti. Jos haluat kommentoida, kirjaudu sisään henkilökohtaisella Mediatunnuksella.

Jari Jolkkosen kolumni Kilpailevat pelastusopit haastavat kirkon, mutta ovatko ne parempia?

Viime viikolla hiippakunnan papisto pohti synodaalikokouksessa pelastusta. Käsittelyn pohjana oli asiantuntijoiden valmistelema teologinen artikkelikokoelma. Kuopiolaisen kongressikeskuksen sijasta oikeampi kokoontumispaikka olisi tosin ollut 30 vuotta täyttävä Kuopion pelastusopisto. Samalla alalla ollaan.

Pelastus on aivan liian tärkeä aihe jätettäväksi vain pappien ruodittavaksi. Se on yleisinhimillinen, ei vain uskonnollinen tai tuonpuoleinen aihe.

Viimeisen parin sadan vuoden aikana kristinuskon rinnalle on kehittynyt vaihtoehtoisia pelastusoppeja. Useimmat niistä ovat luonteeltaan sekulaareja ja poliittisia. Musta amerikkalainen yhteiskuntafilosofi Thomas Sowell kuvaa niitä ”kosmisen oikeudenmukaisuuden malleiksi”.

Moni meistä, joilla on traaginen käsitys ihmisestä ja maailmasta, on kiitollinen havaitessaan, että tästä ankarasta maailmasta löytyy yhä rahtunen lempeyttä ja oikeudenmukaisuutta. Sen sijaan kosmista oikeudenmukaisuutta julistava on raivoissaan siitä, että tästä maailmassa löytyy yhä rahtunen epäoikeudenmukaisuutta. Hän tahtoo taistella sortoa ja vääryyttä vastaan. Epäoikeudenmukaisuuden lähde on paljastettava, eristettävä, tuomittava ja tuhottava, jotta maailma tulisi lopullisesti puhtaaksi. Tämä selittää, miksi tämänpuoleista kosmista oikeudenmukaisuutta tavoittelevat poliittiset pelastusjärjestelmät ovat lähes poikkeuksetta langenneet sortoon ja väkivaltaan toisinajattelevia kohtaan. Näin toimivat 1900-luvun merkittävät poliittiset aatteet, kommunismi ja fasismi. Ne julistivat tunteisiin vetoavasti vääryyksien korjaamista ja oikeudenmukaisuuden toteutumista vallankumouksen avulla – juuri siksi ne vetosivat massoihin. Lopputuloksena oli toisinajattelevien vaino ja vankileirien saaristo. Samoja psykologisia mekanismeja on nähtävissä woke-ajattelun ja cancel-kulttuurin taustalla.

Länsimainen kulttuuri tarjoaa nykyisin muitakin vaihtoehtoisia pelastusoppeja. Sosiobiologi Edward Wilson uskoo, että tiede korvaa uskonnon uutena mytologiana ja pelastustienä (Wilson 1978, 192).

Tähän voidaan vastata, että tiede on mitä loistavin väline, kun halutaan etsiä selitystä luonnon tai ihmismielen toimintamekanismeille. Pelastusta tiede ei voi luvata. Itse asiassa se lupaa tuhoa. Biologia lupaa, että sinä kuolet. Fysiikka lupaa, että maapallon elämä tuhoutuu. Sadan prosentin varmuudella.

Monet sosiologit pitävät myös konsumerismia, kuluttamisen elämänmuotoa, yhtenä sekulaarina pelastustienä. Nykyihminen voi täyttää elämänsä somella, viihteellä, kuluttamisella, nautinnoilla, kauneusleikkauksilla, kehonrakennuksella, rantalomilla, päihteillä, pornolla, rahalla ja niin edelleen. Hänelle voi sanoa, että onnea valitsemallasi pelastustiellä.

Evankeliumien kertomuksessa pelastus on hämmästyttävän moniulotteinen. Se on pelastumista syyllisyydestä anteeksiantoon, yksinäisyydestä yhteisön jäseneksi, epätoivosta toivoon, vihollisuuksista sovintoon, katkeruudesta rakkauteen, ruumiin kuolemasta ruumiin ylösnousemukseen ja niin edelleen.

Uuden testamentin oppi pelastuksesta kattaa sekä tämänpuoleisuuden että tuonpuoleisuuden. Kristittyjen jatkuvana kiusauksena on ollut kaventaa sitä jommastakummasta päästä. Ei ihme, että kilpailevia pelastusteitä on syntynyt rinnalle.

Kirjoittaja on Kuopion hiippakunnan piispa.