Syyskuussa pelattuja koripallon EM-kisoja oli ilo seurata. Suomen ja Lauri Markkasen hyvien otteiden lisäksi mieltä lämmitti pelaajien tapa nostaa käsi pystyyn oman virheen merkiksi.
Lajiin kuuluva perinne ei tietenkään poista kovaa kilpailua kentällä, jossa varmasti mennään sääntöjen rajoille ja ylikin, kun haetaan etua ja lopulta voittoa vastustajasta.
Käsiä ilmassa näkisi mielellään enemmän myös Suomen Venäjä-suhteesta käytävässä jälkipyykissä. Johtaville politiikoille se näyttää olevan kuitenkin toivottoman vaikeaa.
Ei ole uskottavaa, että Venäjän uhkaan herättiin vasta 24.2.2022, kun suurhyökkäys Ukrainaan alkoi.
Naapurimaan ”kasvottoman” miehen säälittömästä vallankäytöstä on puhuttu laajasti jo pari vuosikymmentä. Oli näyttöä ja tietoa.
Aiemmin tällä viikolla Savon Sanomissa haastateltiin (SS 3.10.) useita kärkipoliitikkoja, jotka olivat vaikuttamassa Nord Stream -kaasuputken päätösten aikaan.
Vodkanhuuruinen neuvostoaika ei ole koskaan täysin poistunut.
Turvallisuuspoliittisen riskin virhearvioinnin myöntäminen onnistui vain Jyrki Kataiselta (kok.), silloiselta valtiovarainministeriltä ja Pohjois-Savon viimeisimmältä ministeriltä.
Sen sijaan suurin osa pesi käsiään, viimeksi Metsäteollisuus ry:n toimitusjohtaja ja entinen ympäristöministeri Paula Lehtomäki (kesk.) mäntysuopa vaahdoten (SS 7.10.). Juttuun kirjatut Lehtomäen sanat vuodelta 2008 kertovat paljon: ”Kriisin tullessa kaasuputken hana vain suljetaan.” Ja näinhän siinä kävi, vaikka kuplia meren pinnalla näkyykin.
Sosiaalisessa mediassa on viime viikkoina tiuhaan kiertänyt video vanhasta vaaliväittelystä, jossa Eero Heinäluoma (sd.) puolustaa kiihkeästi kaasuputkea.
Perussuomalaisten Jussi Halla-aho naulaa riskit Venäjän energia- ja kaasuaseesta tylysti seinään ja on aivan oikeassa. Senkin myöntäminen näyttää kovin vaikealta.
Venäjä on ollut kuin rasvainen kyljys, jota suomalainen eliitti on käynyt lipomassa pikavoittojen toivossa. Vodkanhuuruinen neuvostoaika ei ole koskaan täysin poistunut.
On haalittu henkilökohtaista etua, kauppasuhteita, halpaa raaka-ainetta ja energiaa välittämättä niistä suurista linjoista, joita iso osa kansaa on pitänyt tärkeänä.
Ei ole haluttu ärsyttää, mutta samalla on sokeuduttu hyvän naapuruuden hengessä riskeiltä. On kannettu Putinin myöntämiä prenikoita, kun samaan aikaan naapurissa kansalaisyhteiskunta on vangittu ja tukahdutettu.
Suomalaiset kyllä muistavat edeltävien sukupolvien suuren työn venäläisten pysäyttämiseksi, mutta ymmärrettävästi ovat ihmeissään, miten rajaa ei saatu tällä kertaa kiinni nopeammin.
Ahneus on antanut, mutta jälkilaskut ovat pikavoittoja suuremmat, kuten Fortumin tapaus osoittaa.
Etenkin itäisen Euroopan keskusteluissa monet näkevät, että länsimaiden johdossa on runsaasti väkeä, joiden kädet on nyt tahrittu ukrainalaisten verellä. Saattaa kuulostaa ankaralta, mutta pohjalla on myös kaipuuta rehellisyyteen ja vastuunkantamiseen poliittisen pelaamisen ja itsekkyyden sijaan. Pystyykö Suomi jatkossa arvopohjaisempaan ulkopolitiikkaan ja myöntämään aiemmat virheensä?
Käsi pystyyn, ei se siitä kulu.