Yritystilaus tunnistettu

Voit käyttää palvelun kaikkia sisältöjä vapaasti. Jos haluat kommentoida, kirjaudu sisään henkilökohtaisella Mediatunnuksella.

Vesa Kärkkäisen kolumni Punahäröstäkin huolehditaan paremmin kuin järvilohesta

Oletko koskaan kuullut punahäröstä? En minäkään ollut kuullut ennen kuin eräs luonnonsuojelubiologian dosentti kertoi punaisesta kovakuoriaisesta, jonka toukat elävät vain vanhojen ja vioittuneiden haapojen kuoren alla.

Punahärö ei ole missään Euroopassa yleinen, mutta Suomessa se on äärimmäisen uhanalainen. Niinpä kaikki sen tunnetut esiintymät on suojeltu, Kuhmoisten Kärppäjärvellä ja Hämeenlinnan Evolla.

Minulla ei ole mitään punahäröä vastaan. Ihmettelen vain sitä, että 2010 äärimmäisen uhanalaiseksi luokitellun Saimaan järvilohen pelastaminen ei ole jatkuvasti kaikkien luonnonsuojelijoiden huulilla, vaikka pitäisi olla.

Koskien patoaminen oli vääryys paikallisia asukkaita kohtaan.

Paljon puhutaan myös saimaannorpasta, sen suojelusta ja sen elinolojen turvaamisesta, vaikka norppakanta lisääntyy aivan luontaisesti. Vuoksen vesistön järvilohta on sen sijaan vain muutamassa paikassa luonnossa ja sekin vähä vain sen ansiosta, että Luonnonvarakeskuksen (Luke) Enonkosken kalanviljelylaitos on huolehtinut kannasta. Vuodesta 2016 lähtien järvilohen viljelyä on uhannut ja yhä uhkaa laitokseen pesiytynyt vesihometauti, joka tappaa kaloja.

Luonnonvaraisten vaelluskalakantojen elvyttämisen hetki on juuri nyt Heinäveden Palokissa. Siellä Pohjois-Karjalan Sähkön (PKS) omistamassa voimalaitoksessa alkuperäinen Kaplan-turbiini on tulossa käyttöikänsä päähän. Ennen miljoonainvestointia olisi luontevaa tehdä padonpurkupäätös.

Juojärven ja Heinäveden reittien välisen vaellusyhteyden palautus tarjoaisi paitsi järvilohelle myös erittäin uhanalaiselle järvitaimenelle luontaisia kutualueita liki 30 hehtaaria.

Heinäveden ja Tuusniemen kuntien tilaama selvitys Palokin koskien ennallistamisesta ehdottaa koskien vapauttamista kokonaan. Selvitysmies Matti Viialainen muistuttaa, miten Outokumpu Oy maksoi aikanaan vesivoimaosuuksista kertakaikkisena korvaussummana 22 eri saajalle yhteensä 3659,84 markkaa, joka on nykyrahassa 5475 euroa. Tämän päivän näkökulmasta voidaan hyvällä syyllä sanoa, että koskien patoaminen oli vääryys paikallisia asukkaita kohtaan. Heitä vedettiin nenästä, jos kohta he itse sitä kovasti halusivat. Halpa sähkö ja tieyhteys tuntuivat kaloja tärkeämmiltä. Karu todellisuus valkeni vasta sitten, kun oli liian myöhäistä.

Viialaisen hyvin perusteltu johtopäätös on, että vetovastuu padonpurkuhankkeen valmistelusta, rahoituksesta ja toteutuksen varmistamisesta kuuluu valtiovallalle. Hankkeen kokonaiskulu nousisi 25 miljoonaan euroon. Summa koostuisi vesivoiman korvaamisesta, PKS:n omistamien joenvarsialueiden lunastamisesta sekä joen ennallistamisesta. Takaisin raha tulisi, tosin hitaasti, kun monipuolinen luontomatkailu lisääntyisi. Kahdeksan kosken jokea Valamon luostarin maisemissa kelpaisi tulla katsomaan kauempaakin.

Viialainen selvitti myös hybridimallia, jossa Juojärvestä laskeva vesimäärä jaettaisiin vesivoimalan ja kalojen kesken. Arvion mukaan PKS:lle jäisi noin kolmannes nykyisestä sähköntuotannosta. Kallis vaihtoehto, eikä olisi kaloille paras.

PKS on hahmotellut Palokin tulevaisuudenvaihtoehtoja myös itse. Sähköntuotanto jatkuisi, turbiini uusittaisiin ja taimenen elinoloja parannettaisiin rakentamalla poikastuotantoalue niin sanotun Laurinvirta-mallin mukaan. Tähänastiset kokemukset Laurinvirralta ovat kuitenkin olleet masentavan heikkoja. Mallista ei olisi järvilohen pelastajaksi.