Suomea pidettiin pitkään koulutuksen mallimaana. Menestystä tuli pitkään koulutuksen tilaa mittaavassa kansainvälisessä Pisa-tutkimuksessa, mutta viime vuosina kyyti on ollut kylmää. Tulokset ovat heikentyneet.
Samaan aikaan vallitsee kansallinen yksimielisyys siitä, että Suomen tulevaisuus rakentuu keskeisesti vertailun kestävän koulutuksen ja osaamisen varaan. Koulutuksen kivijalan rakentaminen alkaa jo esi- ja alakouluista.
Koulutuksen kehittämisestä vastaavat poliitikot. Nykyisten hallituspuolueiden ministereillä on eriäviä näkemyksiä, millaisilla keinoilla epäkohtiin pitäisi puuttua. Tämä kävi ilmi, kun tiede- ja kulttuuriministeri Petri Honkonen (kesk.) latoi Kuopion vierailullaan tiskiin teesinsä, joita opetusministeri Li Andersson (vas.) Savon Sanomien haastattelussa ei allekirjoittanut (Savon Sanomat 24. ja 25.1.2023).
Honkonen haluaa erityisluokat takaisin kouluihin. Se tarkoittaa käytännössä vuonna 2011 säädetystä inkluusiosta luopumista nykyisessä muodossaan, jossa oppilaat opiskelevat samoissa ryhmissä riippumatta siitä, millainen tarve oppilaalla on tuettuun opetukseen.
Andersson ei näe, että inkluusio on heikentyneiden oppimistulosten juurisyitä. Hän haluaa lisää rahaa erityisopettajien ja avustajien palkkaamiseen.
Suomalainen koulujärjestelmä ei toimi optimaalisella tavalla.
Tilannetta kouluissa ei voi ohittaa olankohautuksilla. Tilastokeskuksen mukaan Manner-Suomen peruskoululaisista peräti 23 prosenttia - siis yli viidennes - sai vuonna 2021 koulunkäyntinsä tueksi tehostettua tai erityistä tukea.
Kun Savon Sanomat kysyi viime syksynä kuopiolaisen Hatsalan koulun opettajilta heidän kokemuksistaan inkluusiosta, viesti oli kirkas. Se ei palvele erityistä tukea tarvitsevia oppilaita, eikä muutakaan luokkaa. Opettajatkin väsyvät, kun vanhemmatkin painavat vaatimuksineen niskaan. Yksi heistä kuvasi tilannetta illuusioksi ja pelottavaksi farssiksi.
Perusteltua on kysyä, haluammeko todella ratkaista kouluissa ilmiselvästi muhivat ongelmat. Keskustelu ajautuu herkästi juupas-eipästelyksi.
Honkosen mielestä oppilaita lasketaan helposti luokalta riittämättömillä tiedoilla ja taidoissa armovitosilla.
Andersonin mukaan näyttöä armovitosista ei ole. Samaa todistavat Iisalmen, Siilinjärven ja Varkauden ja Siilinjärven sivistysjohtajat, kun sitä heiltä tiedustelimme.
No. Luvut kertovat toista. Luokalle jättäminen on vähentynyt tasaisesti 2000-luvulla. Kun vuonna 2000 luokalle jäi noin 3300 oppilasta, määrä oli kolme vuotta sitten reilusti puolittunut.
Onko tämä seurausta armovitosista vai mistä, mutta näin on käynyt.
Ilmiselvää on, että ennen niin kiitelty suomalainen koulujärjestelmä ei toimi optimaalisella tavalla. Se ei palvele normaalitahtisessa opetuksessa pysyviä, eikä tukea tarvitsevia. Kaikki kärsivät.
Järjestelmää on tohdittava tarkastella ennakkoluulottomasti ja tehdä tarvittavat korjaustoimet. Käytännössä korjaussarja ei myöskään synny ilman riittävää, oikein suunnattua rahoitusta.
Kaikkea ei voi sysätä koulujen ja yhteiskunnan harteille. Kodeilla on tietysti keskeinen vastuu koulunkäynnin onnistumisesta. Koulujen ja kotien välisissä keskusteluissa on käsiteltävä tarpeen niin vaatiessa kipeitäkin asioita. Se on oppilaan parhaaksi.