Muistan yli kymmenen vuoden takaa kesäisen kohtaamisen Kuopion torilla erään merkittävän pohjoissavolaisen vaikuttajan kanssa. Hän oli jäänyt saman vuoden keväällä vanhuuseläkkeelle. Hoikka ja nuorekas herra pasteeraili torilla tyylikkään rouvansa kanssa ja minä tietysti pysähdyin heitä tervehtimään. Kysymykseni oli omasta mielestäni tavanomainen ja aivan viaton:
– Mitenkäs ne eläkepäivät ovat alkaneet sujua?
Vastaus oli pitkä, monipolvinen ja paljastava. Parikymmentä vuotta nuoremman korviin kuulosti, että eläköityminen oli sotkenut päivärytmiä pahemman kerran. Kalenteri oli tyhjentynyt. Annettavaa työelämälle olisi ollut vielä. Tosin moniin luottamustehtäviin olisi enemmän aikaa. Sitten hän kysyi yllättäen:
Ikään kuin vanhus olisi enää vain vähän ihminen.
– Joko sinä olet eläkkeellä?
Selvästikin eläkkeelle jäämiseen liittyy suuria tunteita. Omaan tavoite-eläkeikääni on vieläkin matkaa yli kymmenen vuotta, joten tuolloin 2010-luvun alussa ajatus eläköitymisestäni nauratti. Toki myös kummastelin kovasti vastakysymystä, mutta nyt osaan, kokemuksesta, tulkita sen osoitukseksi närkästyksestä. Ei nimittäin ole viikkoakaan, kun sain osakseni kovaäänisen ihmettelyn, enkö ole vielä eläkkeellä. Huomasin ottavani nokkiini. Tosin ehkä eniten siksi, että ihmettelijä on itse muutaman vuoden lähempänä eläkeikää, mutta myös siksi, että joku kehtaa muistuttaa siitä tosiseikasta, että työurasta kolme neljännestä on takana. Sen muistaa muutenkin, joka päivä.
Eläkeläinen on sana, joka kertoo, että elanto tulee eläkkeestä, mutta liittyykö siihen mielikuvissamme jotakin hävettävää? Saako eläkkeellä olla vaan? Oli ikää 60 tai 70 tai 80, nykyään eläkeläinen voi olla hyvin aktiivinen kansalainen. Joku poikkeusyksilö voi tehdä jopa töitä kuten tuttu yrittäjä, joka huomasi Gran Canarian auringossa maatessaan, että varhaisten aamujen viileydessä olisi aikaa etäbisnekselle. Kun ilahtuneet asiakkaat ihmettelivät, eikö hänen pitänyt olla eläkkeellä, hän vain vastasi, että "minä olin jo". Myönnän, ihastelin 70-vuotiaan reippautta.
Lauantaina luin Helsingin Sanomista mielipidekirjoituksen, jonka otsikossa luki, että "Meitä senioreita ei saa nimitellä vanhuksiksi". Sen oli kirjoittanut kolmikko, joka ilmoitti hyödyntävänsä Espoon palvelukeskuksen monipuolista palvelutarjontaa kuten kuntosalia, biljardia, shakkia, karaokea, taidekerhoa, ompelukone tutuksi -kerhoa, tietokilpailuja ja vapaamuotoisia kahvittelupulinoita.
Kolmikkoa ärsytti, että heidät automaattisesti leimataan vanhuksiksi, vaikka he kokevat olevansa senioreita tai ikäihmisiä. He myös katsoivat, että yli 80-vuotiaisiin kohdistuu ikäsyrjintää, kun heidän mielipiteensä eivät kiinnosta mielipidekyselyjen tekijöitä.
Senioreiden kokemusta syrjinnästä ei pidä kiistää. Se vetää vakavaksi. Emmekö osaa arvostaa heitä? Kokevatko he, että heillä on arvoa juuri niin pitkään kun he jaksavat olla superaktiivisia ja kuluttaa? Ja että vanhus on vasta se, jonka jalka ei enää nouse eikä muisti pelaa? Hekin ovat tärkeitä ihmisiä. On kolkkoa, jos alamme yleisesti ajatella ikään kuin vanhus olisi enää vain vähän ihminen.
Vanhuus ja viisaus kulkevat käsi kädessä. Ja kun niin on, sanapari vanhus ja viisas on siitä hyvä johdannainen. Lapsuuskodissani asui kaksi vanhusta, joiden pitkän elämänkokemuksen rikastama viisaus saa mieleni yhä nöyräksi. Vanhus on arvonimi. Sananakin senioria ja ikäihmistä paljon parempi.