Kansanedustajat valitaan eduskuntaan eri vaalipiireistä. Järjestelmään sisältyy tärkeä viesti: eduskuntaan halutaan valita edustajia kaikkialta Suomesta. Koko Suomea pitää kehittää reilusti ja tasapuolisesti. Tarvitaan alueiden välistä solidaarisuutta. Kirkon seitsemästä hallitusohjelmatavoitteesta yksi kuuluu: ”Hallitus laatii aluekehittämisen strategian, joka mahdollistaa maan eri osien vahvuuksien hyödyntämisen.”
Miksi tämä kansallinen tavoite on myös kirkon mielestä niin tärkeää? Siksi, että kirkko toimii joka kunnassa. Siksi, että kyse on yhdenvertaisuudesta ja oikeudenmukaisuudesta. Ja siksi, että alueellinen eriarvoisuus on kärjistymään päin. Aluemaantieteilijät puhuvat ”maakuntien kostosta”, mutta termi on pahantahtoinen: verenhimoisen koston sijasta alueiden ihmiset toivovat reilua kohtelua.
Suomen maantieteellinen keskipiste on hieman Oulun alapuolella, mutta väestöllinen keskipiste on Hämeenlinnan kulmilla – ja valuu joka vuosi kilometrin etelään. Jo joka viides suomalainen asuu 20 kilometrin säteellä Helsingistä. Pääkaupungissa ruuhkat lisääntyvät, jonot pitenevät ja asuntojen hinnat nousevat pilviin samalla kun muualla Suomessa lakkautetaan kouluja. Tiedän tästä jotain: olen asunut puolet elämästäni Helsingissä ja puolet Itä-Suomessa.
Itä-Suomi saa taas maksaa sotakorvauksia. Venäjän hyökättyä Ukrainaan Lappeenrannan-Imatran seutu on kärsinyt miljoonan euron tappiot joka päivä. Saimaan kanavan laivaliikenne pysähtyi. Myös matkailu hyytyi: venäläiset turistit eivät enää saa tulla ja eurooppalaiset turistit eivät enää uskalla tulla Itä-Suomeen. Sota läimäytti ruoan tuottajia molemmille poskille: se torppasi elintarvikkeiden viennin Venäjälle ja nosti lannoitteiden, energian ja polttoaineiden hintoja.
Tuulipuistoja ei voi itärajan lähelle rakentaa, koska ilmavalvonta. Uusia puunjalostuslaitoksia ei voi perustaa, koska EU:n vesidirektiivi. Paine metsän hakkuiden vähentämiseksi kasvaa, koska ilmasto. Olisi reilua, että Arkadianmäelläkin pohditaan, mistä tulevaisuudessa leipä ja toimeentulo täällä otetaan. Ei kai Itä-Suomesta haluta pelkkää reservaattia?
Kirkon hallitusohjelmatavoitteissa ei ole kyse pääkaupungin ja muun Suomen vastakkainasettelusta, vaan maan eri osien vahvuuksien hyödyntämisestä. Siitä hyötyvät kaikki. Tullin tilastojen mukaan Uudenmaan osuus Suomen tavaroiden kokonaisviennistä oli 28 prosenttia vuonna 2021. Loppu tulee muista maakunnista. Euroissa se on 50 miljardia. Siis paljon.
Ruoan ja elintarvikealan tuotannossa työskentelee 105900 ihmistä. Iso määrä maakuntien ihmisiä ruokkii meitä kaikkia puhtaalla ruoalla. Venäjän hyökkäyssota kirkasti huoltovarmuuden arvon.
Maakuntien Suomi ei tarvitse armopaloja. Yritysten osalta Itä-Suomessa riittää kansainvälisiä menestystarinoita. Ne tarjoavat työtä ja rahoittavat veroillaan hyvinvointiyhteiskuntaa. Kyse on elämisen ja yrittämisen edellytysten turvaamisesta. Jos halutaan rajavartijoita Lieksaan, tarjoilijoita Tahkolle, paperimiehiä Varkauteen ja raitiovaunujen rakentajia Kajaaniin, heille pitää turvata kohtuulliset elämän ehdot. Siksi tarvitaan päiväkoteja, sairaaloita, kouluja, oppilaitoksia, ammattitaitoisia työntekijöitä, yrittämisen halua, sijoittamisen rohkeutta ja toimivia kulkuyhteyksiä maalla, kiskoilla ja ilmassa.
Kirjoittaja on Kuopion hiippakunnan piispa.