Kuinka jaksaa Arttu? Tätä olen miettinyt seuratessani kevään suurta kierroksille lähtenyttä kirjallisuuskeskustelua.
Arttu Seppänen kritisoi Helsingin Sanomissa suorasanaisesti taitoluistelijana tunnetuksi tulleen Kiira Korven Hyppää vaan! -runokirjaa.
Aikoinaan Savon Sanomien kesäpestissä toimittajan taitojaan hionut Arttu totesi muun muassa, että "Jonkun muun olisi pitänyt sanoa, että nämä eivät ole hyviä runoja. Kirjoittajalla itsellään kun selkeästi ei ole oikein minkäänlaista runokäsitystä."
Seurasi pöyristymistä, kiusaamissyytöksiä ja muuta sanahumppaa. Vesilasimyrskyn keskelle joutuikin Arttu. Hälinän keskelle toteaisin, että suorasukainen kirjallisuuskritiikki ei ole kiusaamista.
Kuinka jaksaa Arttu?
Twitter-viestien perusteella ihan hyvin. Tosin hän toivoi, että keskustelu runoudesta, sen arvostuksesta, nykytilasta ja paikasta isojen kustantamojen katalogeissa käynnistyisi vielä jonkin uuden kirjoituksen myötä. Hän myös nosti esille erikoisen seikan saamastaan palautteesta.
– Ylivoimaisesti yleisin sähköpostipalautteen lähettäjän nimi oli Markku.
Tuon luettuani minulla alkoi pulputa.
Kuules Markku / Sulje salkku / Jätä rauhaan Arttu.
Runous on minulle käymättömistä korpimaista vihoviimeisin. Tarkoitan sitä, että mieleni tekevi / kykyni ei kantavi.
Olen toki yrittänyt. Istuin poikani kanssa autossa pari vuotta sitten. Satoi vettä. Poika katsoi ikkunassa valuvia pisaroita.
– Tulee haavoja, hän totesi.
Kiitin ja kirjasin puhelimen muistioon: Sade valui haavan ikkunaan.
Nyt Jussi, tästä se lähtee, vakuuttelin itselleni. Kaksi vuotta on kulunut, mutta runoa ei ole syntynyt.
Poeettinen käsitykseni ei taida olla kovin kummoinen. Ehkä juuri tämän takia arvostan runoja ja runoilijoita. En ole sanataiteen suurkuluttaja, mutta kun kirjastoon ilmestyy uusi Parnasso, selailen sitä löytääkseni mielihyvää tuottavia riimejä ja sananparsia. Yleensä niitä löytyy.
Mistä tietää, onko runo hyvä vai huono? Vastaukseni pohjautuu omakohtaiseen kokemukseen ja näkemykseen.
Minua viehättävät runot, joissa maailma on jollain tavalla vinksallaan. On esimerkiksi aivan eri asia aloittaa teksti kuvailemalla Taivaalta satoi vettä kuin Taivaalta satoi appelsiiniriisiä. Jälkimmäinen avaa tilaa mielikuvitukselle. Siinä on rytmiä ja poljentoa. Tämä onkin hyvien runojen mahtava voima: mielen stimulointi.
Ehkä on järkevintä kertoa esimerkillä, mitä tarkoitan. Kirjailija Tommi Parkon teoksesta Runoilijan työkalupakki löysin Einari Vuorelan runon Joen takana. Se löi jalat alta. Siinä on kaikki, mitä loisteliaalta runolta voi toivoa.
Meiltä on vain vaaksa teille
taikka olisiko syli.
Teiltä on meille vihainen virta,
eikä ole porrasta yli.
-
Meiltä ei viipyisi teille kauan,
ei menis tuntia toki.
Teiltä viipyisi ihmisen iän, –
joki on Tuonelan joki.