Lauantaiaamuna luin tapani mukaan kuolinilmoituksia Helsingin Sanomista. Hätkähdin, koska silmiini osui tuttu nimi. Runoilija Eeva Heilala oli kuollut vapunaattona 88 vuoden iässä. Runojensa ansiosta hän oli kuin naapurin viisas vanhaemäntä, mukava ja tuttu.
Kun Heilalan runoja lukee, ne heittävät lukijansa hetkessä lapsuuteen. Todellakin: radio posmitti uutisia, kun äiti sytytti muuripadan alle tulta heti navetalle ehdittyään, että oli sitten vettä millä pestä maitoastioita.
Aamulla navetan lattialla on vastatehty vasikka.
Runonsäe vie navettaan, keskelle uneliasta lypsykarjaa, joka yön jäljiltä vielä makoilee tai korkeintaan liikehtii rauhallisesti, jotenkin silti tietoisena syntymän ihmeestä. Sitten pysähtynyt tunnelma haihtuu nopeasti, kun eläimet ryhdistäytyvät heinän ja appeen toivossa. Aivan kohta äänimaisemaa hallitsee lypsykone, jonka yksitoikkoista ääntä riimujaan heiluttelevat lehmät säestävät. Ja vasikka saa karsinaansa uusia olkia.
On myönnettävä, että tehotuotanto on tullut osaksi arkeamme.
Varmasti moni maaseudun muistoja kantava kaupunkilainen rakentaa laillani nostalgiaa lapsuuden kokemuksista, joissa navetat olivat pieniä, lehmiä ehkä 12 ja nuorkarja päälle. Sitä maailmaa ei enää ole. Karjakoko on viisinkertaistunut 30 vuodessa. On entistä harvinaisempaa, että lypsäjät muistavat nimeltä jokaisen lypsettävänsä, tosin heitäkin on, jopa satapäistä lypsykarjaa hoitavien keskuudessa.
On myönnettävä, että tehotuotanto on tullut osaksi arkeamme, vaikka juhlapuheissa on vuosikymmenet puhuttu perheviljelmäpohjaisesta maataloustuotannosta. Ei sellainen elätä. Enemmän on tehtävä ja vähemmällä ajalla, että edes entisen ansaitsisi. Silti kuluttajat kaupassa valittavat, kun on kallista.
Asetelma kiukuttaa tämän päivän viljelijöitä, mutta niin kiukutti myös Heilalaa, joka kirjoitti jo vuonna 2000 rajusti: anon nälkää tälle maalle / että oppisivat kunnioittamaan kynnöskiivuja / eivät pitäisi pohjoisen puurtajia pilkkanaan.
Maatalouden rakennemuutos on tyhjentänyt kyliä joka puolella Suomea. Maitolaitureiden maisemat ovat muuttuneet pajuttuneiden pihapiirien ja ränsistyvien rakennusten maisemiksi. Elämisen tavat ovat vaihtuneet ankarista askareista Heilalan sanoin robotteihin ja raportteihin ja jäljellä on vain muutama iso talo ja "pienet on pantu poistoihin".
Tämän kolumnin otsikko on vakava pätkä hauskasta runosta, jossa lapsi on piirrellyt kamarin seinään äitinsä kuvan: Pieni pää ja paljon rattaita. Otsikon katkelma sopii lempeäksi varoitukseksi kaikille tämän päivän kotieläintilallisille. Kun vasikkaa ei enää jaksa rakastaa, viljelystä on tullut liian suuri taakka. Viljelkööt he, jotka jaksavat. Yli voimiensa ei kenenkään pidä uurastaa, vaikka se miten tuntuisi pakolta velkataakan ja ympäristön paineiden vuoksi – tai velvollisuudelta sukupolvien ketjussa.
Kun Heilala kirjoittaa, miten kaupunkilaispari vuokraa tyhjilleen jääneen talon / tulee virta päällä näyttämään / miten sitä pitää, runosta kuultaa turhautuminen omaan voimattomuuteen ja ehkä siinä on ripaus kateuttakin tulokkaiden reippaudesta.
Vaan runossaan vuodelta 2000 Heilala pukee nätisti sanoiksi sen, miten se on lopulta lapsi, joka tulevaisuudenuskoa luo ja tuo:
Sukumme vahvin nainen / viisivuotias / näyttää suunnan / vaatii eteenpäin.