Suomalainen koulujärjestelmä oli ylpeydenaihe vielä 20 vuotta sitten. Sittemmin uutiset ovat olleet synkempiä. Oppimistuloksia mittaavassa Pisa-tutkimuksessa suomalaiskoululaisten menestys on heikentynyt huolestuttavan nopeasti. Syitä on haettu, mutta suurempi korjaussarja on jäänyt laatimatta kuten sosiaali- ja terveydenhuollossa parhaillaan pyritään hätäpäissään tekemään. Toivottavasti koulumaailmassa asiat etenevät ripeämmin.
Keskeistä luonnollisesti on se, millaisia tuloksia oppilailta pitää yhteiskunnan ilmaispalveluna tarjoamasta koulusta odottaa. Huolestuttavien viestien mukaan vaatimustaso on liian alhainen. Kun koulu on mahdollista läpäistä vaatimattomilla tiedoilla ja taidoilla, niin sanotuilla armovitosilla, kysymys kuuluu, mitä hyötyä koulusta oppilaalle lopulta on.
Ei ainakaan riittävää hyötyä. Ennen wanhaan luokalle jääminen lukuvuoden päätteeksi toimi ikään kuin kertauskurssina. Oppimista eivät tue enää edes erityisluokat, koska niitä ei ole.
Kun koulun tehtävänä on vaatia oppimistuloksia, se edellyttää oppilaalta pitkäjänteisyyttä ja ponnisteluja - elämään kuuluvien epäonnistumisen tunteidenkin käsittelyä. Koulun ja kodin puolin ja toisin rakentava keskusteluyhteys on välttämätöntä.
Mätää järjestelmässä on.
Meneillään olevissa hallitusneuvotteluissakin on ollut esillä, millä tavoin oppilaiden kännyköiden käyttö vie huomiota opetukselta. Rapauttavatko ne suomalaista peruskoulua samalla tavalla kuin Nokian matkapuhelinten karu kohtalo Suomen kansantaloutta aikanaan?
Peruskoulun on nimensä mukaisesti tarjottava perustiedot. Sellaiset kuin lukeminen, kirjoittaminen ja laskeminen, eivätkä sosiaaliset taidotkaan pahitteeksi ole. Mätää järjestelmässä on, kun niistä ei suoriuduta entiseen malliin.
Se ei tietenkään tarkoita digitaalisuuden sivuuttamista kaivamalla esille liitutaulut ja karttakepit. Älypuhelinten on pysyttävä opetussuunnitelman mukaisessa roolissa, joka nykyiselläkin opetushallituksen ohjeistuksella onnistuu, kun vain tahtoa löytyy.
Se edellyttää kouluilta kirkkaita pelisääntöjä, joiden mukaan niitä käytetään vain ja ainoastaan opetuksen tukena. Pelisääntöjä on noudatettava oppilaiden ohella opettajien omista mieltymyksistä riippumatta. Jos näin ei ole, ohjeet ovat yhtä tyhjän kanssa.
Vaihtoehtona on tiukentaa lakia Ranskan malliin. No, ovathan liberaaleina pidetyt ranskalaiset edenneet kielloilla viime aikoina muutoinkin. Vuokrattavien sähköpotkulautojen käyttö ei ole enää syksyllä sallittua Pariisissa.
Vaikea on löytää perusteita, miksi keskittymistä häiritsevä puhelin on esillä koulutunnilla, jos sitä ei tarvita opetuksessa. Eihän urheiluvälineitäkään käytetä kuin liikuntatunneilla. Välitunneillakin olisi suotavaa, että siellä keskityttäisiin kavereihin älypuhelinten sijaan.
Suomalaisessa koulujärjestelmässä on toki paljon hyvää. Epä-älyllistä olisi väittää, että että vain älypuhelimet sitä nakertavat. Lukuisat uudistukset ovat tehneet koulumaailmasta sellaisen, ettei sitä 2000-luvun loiston aikojen koulua välttämättä tunnista.
Olennaista on päivittää järjestelmä ilman ideologisia intohimoja niin, että se palvelee itse asiaa eli oppimista ja myös työhyvinvointia. Kun opettajien toimenkuvaan on tullut uusia, turhiakin vaatimuksia, mielikuva kansankynttilästä on päässyt haalistumaan.
Ammattikuntaa ei pidä puhaltaa sammuksiin koulutukseen ja osaamiseen nojaavassa pienessä maassa.