Kirja-arvio: Francis Fukuyama kritisoi niin populistista nationalismia kuin sirpaloivaa vähemmistökeskeisyyttäkin

Francis Fukuyama nousi maailmanmaineeseen 1990-luvulla kirjoitettuaan historian lopusta. All Over Press

Francis Fukuyama: Identiteetti. Arvostuksen vaatimus ja kaunan politiikka. Suom. Antti Immonen. Docendo 2020. 239 s.

Mistä puhumme kun puhumme identiteettipolitiikasta? Vastaus ei ole yksinkertainen. Identiteettipolitiikan käsite voidaan ymmärtää ainakin kahdella eri tavalla, jotka menevät puheissa enemmän tai vähemmän iloisesti sekaisin.

Toisaalta se tarkoittaa politiikan vaivihkaista jäsentymistä identiteettien ympärille. Politiikan tehtävänä on huolehtia, että kaikkien edut huomioidaan ja oikeudet toteutetaan. On kuitenkin erityisryhmiä, joiden oikeudet jäävät syystä tai toisesta toteutumatta. Tällöin ryhmän identiteetti korostuu, vaikkei heidän olojensa kohentamiseen tähtäävä politiikka siihen erityisesti viittaisikaan.

Toisaalta identiteettipolitiikka on politiikkaa, joka ottaa identiteetit varsinaiseksi asiakseen. Se pyrkii sitomaan oikeudet ja edut ryhmäidentiteetteihin, olivat nämä identiteetit miten kapeita tai laajoja tahansa. Silloin on lopulta sattumanvaraista, kenen hyväksi poliittinen vaaka kallistuu.

Uudessa teoksessaan Identiteetti maineikas politiikan tutkija Francis Fukuyama asettuu näiden käsitysten välimaastoon ja selittää niiden sekoittumisen syitä ja seurauksia. Erityisesti hän pyrkii ymmärtämään kehityskulkua, jonka myötä ensimmäisen lajin identiteettipolitiikka on alkanut korvautua jälkimmäisellä.

Fukuyama näkee ilmiössä kaksi puolta, joista toinen liittyy aatehistoriaan ja toinen universaaliin ihmisluontoon. Historiallisella puolella vaikuttaa moderni ihmiskäsitys, jossa jokainen ihminen on ainutlaatuisuudessaan arvokas yksilö. Tämän käsityksen juuret Fukuyama jäljittää aina Martti Lutheriin ja Jean-Jacques Rousseau’hon asti. Missä uskonpuhdistaja opettaa sisäisen minuuden ensisijaisuutta, siinä valistusromantikko vaatii yhteiskuntaa tunnustamaan yksilön erityisyyden.

Universaalilta puolelta Fukuyama taas löytää psykologisen ominaisuuden, jota hän selittää antiikin filosofi Platonilta poimimallaan thymoksen käsitteellä. Thymoksella Platon tarkoitti kiihtyvää sielunosaa, jonka tehtävänä on ohjata ihmistä kohti arvokasta ja kunniakasta toimintaa. Fukuyaman tulkinnassa thymos on elimellisesti liitoksissa tunnustukseen: muiden arvostus tai sen puute tuottaa thymoksessa häpeää tai ylpeyttä, tyydytystä tai kaunaa.

Tässä kuviossa identiteetti on lopulta suhteellisen tuore tulokas. Kirjan argumentin kannalta tämä on sekä hyvästä että huonosta. Hyvää on se, että näkökulma identiteettikuohuntaan säilyy tasapainoisena: kritiikki osuu niin populistiseen nationalismiin kuin sirpaloivaan vähemmistökeskeisyyteen.

Huonoa taas on se, että Fukuyaman järkeily on pohjimmiltaan virkamiesmäistä. Fukuyaman mukaan tarvitsisimme laajempia, tunnustuksellisia identiteettejä, joihin kansalaiset voivat eroistaan huolimatta integroitua. Tällaisen identiteetin takaajaksi kuitenkin kelpaa vain valtio – jonka tehtävänä olisi siis harjoittaa tietoista identiteettipolitiikkaa. Ja siinä ongelma: mikään ei takaa, että sitä harjoitettaisiin hyvin, kaikkia yhdessä ja erikseen kunnioittaen.

Hannu Poutiainen

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Keskustelu

Tilaa uutiskirje

Tilaa päivän tärkeimmät uutiset. Saat joka iltapäivä kuusi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Uutiskirjeen tilaaminen on maksutonta.

Lomaketta suojaa reCAPTCHA, johon pätevät Googlen Tietosuoja ja Käyttöehdot.