Kun Dome Karukoski puhuu työstään, hän käyttää useasti sanaa raadollinen, mutta esille nousee myös toinen sana: kiitollisuus

Jos tämä olisi elokuvaa, takautumassa näkisimme 14-vuotiaan pojan. Hänellä olisi alelaarista ostettu ruma rotsi, jalassa halvat Smithysin farkut. Nenä olisi ehkä lyöty verille. Päälle tulisi kertojaääni: ”Pahinta ei ollut väkivalta. Muita kiusattiin pahemmin. Kauheinta oli yksinäisyys ja ulkopuolelle jättäminen.”