Like 2017. 175 s.
Runoilijana tunnettu Tiina Lehikoinen (s. 1982) on julkaissut ensimmäisen novelliteoksensa. Yksityisiä tragedioita vastaa nimensä synnyttämään huutoon. Nämä novellit ovat Hanna Haurun tuotannon tapaan lohduttomia ja toivottomia, mustan huumorin sävyttämiä.
Kuolema on läsnä karmealla tavalla. Henkilösuhteiden kylmyys ja etäisyys kuittautuu lakonisella huomautuksella: ”ikään kuin rakkaus olisi koskaan kenenkään syy”.
Tuho saa usein tulipalon muodon, ja eläinvertaukset kasvavat muodonmuutoksiksi. Keskitetyin ja koskettavin novelleista on Tanssihiiret, kuvaus koulukiusatusta tytöstä, jolle tulitikkurasiassa asuvat hiiret edustavat seuraa ja onnea – mikäli nekään ovat todellisia.
Toinenkin unelma osattomalla tytöllä on: ”Että tulisi päivä, jona hän omistaisi talon, jossa olisi tilaa liikkua ilman jatkuvaa riitelyä ja isottelevaa isoveljeä, joka uhkasi vääntää hänen kätensä rusetiksi niskaan, kun he osuivat samaan aikaan keittiöön.”
Mielen nyrjähtäminen sijoiltaan on monessa novellissa pikemminkin lopputulos kuin selitys. Groteskeimmillaan se näyttäytyy Vasikka kylpyammeessa -novellissa, joka on raastava kuin HitchcockinPsyko.
Lopetus on vahva: ”Neonvalojen sijaan pihalla välkkyi ambulanssin sireeni. Hän oli nielaissut miekan. Piti hengittää varovasti, ettei terä repisi sydäntä.”
Musiikkiviitteet ovat mutkattomia: Nirvana, Beatles, Sade. Lehikoisen runoilijanlaatu ilmenee tiheänä metaforien käyttönä, mutta novellien rakenne kaipaisi vielä terävöittämistä. Ahdistukseen taipuvaiselle lukijalle näitä novelleja ei voi suositella.