Markku Eskelinen: Raukoilla rajoilla. Suomen-kielisen proosakirjallisuuden historiaa.

Markku Eskelinen: Raukoilla rajoilla. Suomen-kielisen proosakirjallisuuden historiaa. Siltala 2016. 599 s.

Kirjailijana ja kirjallisuudentutkijana tunnetun Markku Eskelisen historiateos suomenkielisestä proosakirjallisuudesta on miltei 600-sivuinen ja vuosien 1543 ja 2012 välisen ajanjakson kattava teos.

Myyntitekstin mukaan se käsittelee kaikkea sitä, mitä suomenkielisestä kirjallisuudesta ei ole haluttu kertoa: uskonnon vaikutusta lukutaitoon, kustannusalan kartelleja, runouden yliarvostusta ja 2000-luvun proosan nousua. Tiivistelmä on hyvä ja tilaa vähän, joten keskityn vain rajattuun osaan teoksen argumenttia.

Muusta tuotannostaan tuttuun tapaan Eskelinen käsittelee kirjallisuutta muotojen ja kontekstien kytkösten kannalta. Raukoilla rajoilla toisin sanoen kiinnittää huomiota kirjallisuuden keinovalikoimien laajenemisiin ja supistumisiin ja suhteuttaa ne yleisempiin yhteiskunnallisiin muutoksiin.

Nämä suhteutukset eivät ole mitä tahansa vastaavuuksien osoittelua. Ei vaadi suurta rohkeutta tai ponnistelua todeta sirpaloituneen kulttuurin tuottavan sirpaloitunutta kirjallisuutta.

Paljon vaativampaa on kysyä, mistä syistä ja millä keinoin kulttuurit joko edistävät tai estävät uusien kirjallisten ilmiöiden esiintuloa ja vakiintumista. Yleistykset on tällöin korvattava täsmällisillä jäsennyksillä, joiden selitysvoima ratkeaa yksityiskohta kerrallaan.

Tulokulma on haastava, sillä se edellyttää ainakin neljän päällekkäisen tason samanaikaista hallintaa. On oltava perillä sekä yleisen historian että kirjallisuushistorian tapahtumista, joita on lisäksi osattava seurata paitsi yksittäisinä myös ympäristönsä kanssa kommunikoivina tosiasioina.

Tietyissä tapauksissa tasot lankeavat yhteen, mikä osaltaan valaisee Suomen sisällissodan rakenteellista ja moraalista merkitystä Eskelisen proosahistorialle.

Vuonna 1918 taistelevat paitsi yksilöt myös luokat ja aatteet, ja kun valkoinen kirjallisuuseliitti osallistuu Eino Railon (1884–1948) johdolla punaisen Algot Untolan (1868–1918) teloitukseen, nationalistinen kirjallisuusinstituutio tappaa kokeellisen haastajansa tappamalla sen ainoan edustajan.

Yksi murha, ainakin neljä tapahtumaa ja yhtä monta vääryyttä kuin Untolalla oli tekijänimiä, joista Maiju Lassila ja Irmari Rantamala ovat vain tunnetuimmat.

Lisää epämukavia totuuksia tarjoavat ne kirjan osuudet, joissa Eskelinen jäljittää V. A. Koskenniemen (1885–1962) ja muun kirjallisuuseliitin yrityksiä painaa sodanaikainen antisemitisminsä ja natsimielisyytensä näkymättömiin.

Yksi keinoista oli tekeytyä uudistusmyönteiseksi ja päästää nuori polvi tekemään Tuomas Anhavan (1927–2001) johdolla omaa versiotaan suurten kielialueiden monimuotoisista modernismeista.

Eskelinen toteaa tämän version pahasti typistetyksi. Kirjailijat omaksuivat kourallisen uusia tekniikoita, jotka pian kiteytyivät kapeaksi ja kapeuttavaksi tyyli-ihanteeksi. Siis bonsaimodernismiksi, niin kuin Eskelinen sitä kutsuu, sillä tiiviyden ja kirkkauden ihannointi surkastutti runsaammat ja leikkisämmät modernismin muodot.

Samoihin kapaloihin yritettiin kuristaa myös postmodernismi, joka aikansa kestäneen vastustuksen jälkeen vesitettiin yleiskäyttöiseksi ja erottelukyvyttömäksi arvomerkiksi.

Raukat rajat ovat siis yhdellä kertaa poliittisia ja esteettisiä. Koska rajat ovat historiallisia, niiden käsittely on analyyttista, ja koska tutkijat eivät niitä tiedosta, analyysi on usein kovasanaista.

Tätä ei pidä kuitata liioitteluna tai jääräpäisyytenä, sillä teoksen retoriikan ja argumentaation välillä on oleellisia yhteyksiä, joita on syytä opetella lukemaan yhtä tarkasti kuin mitä tahansa kaunokirjallista teosta.

Opettelun voi halutessaan aloittaa tässä arvostelussa nolosti jäljitellyistä virkerakenteista, joissa toisiaan täydentävät ja muuntavat verbit ja adjektiivit avaavat kohteeseensa enemmän tasoja kuin pelkkä teemoihin tuijottava ja inttämiseen juuttuva lukutapa osaa tai haluaa löytää.

Hannu Poutiainen