Tuomas Juntunen: Tuntematon lapsi

Helsinkiläinen kirjallisuudentutkija ja kriitikko Tuomas Juntunen onnistuu koskettamaan syvältä esikoisteoksessaan. Veikko Somerpuro

Tuomas Juntunen: Tuntematon lapsi. WSOY 2016. 304 s.

Miltä tuntuu kantaa hautaan vauva, joka on saanut elää vain runsaan vuorokauden? Matka Lastenklinikan teho-osastolta Malmin hautausmaalle on tällä kertaa kirjan mittainen.

Tuomas Juntusen (s. 1976) omakohtainen esikoisromaani Tuntematon lapsi kertoo paljaasti ja avoimesti niistä voimakkaista mutta myös ristiriitaisista tunnetiloista, joita jo tutkijapariskunnan suunnitteleman raskauden alulle saattaminen laukaisee.

Romaani on omistettu Martalle, joka kantoi geneettistä virhettä eikä sen vuoksi kyennyt hengittämään omin keuhkoin. Happiletkukin auttoi vain vähäksi aikaa, ja sen irrottaminen on kirjoitettu vereslihalla kuten koko teoskin.

Juha Seppälän proosasta kirjallisuuden tohtoriksi väitelleen Juntusen minäkertoja kuvailee pariinkin kertaan, miltä tuntuu, kun kirjallisuuden ja elokuvien tragediat muuttuvat lihaksi ja vereksi. ”Väitöskirjaa tehdessäni olin teoriassa tiennyt, ettei elämässä ole oikeutta eikä kohtuutta. Nyt olin saanut kokea, miten sattuma pelasi maailmassa piittaamattomia pelejään.”

Vaikka Tuntematon lapsi on syntynyt surutyön tuloksena, se ei ole pelkästään itseterapoiva, vaan siinä on myös kirjallisia ulottuvuuksia ja ansioita. Aikatasot sahaavat edestakaisin siunaustilaisuuden suunnittelusta raskauden suunnitteluun ja hautakiven etsimiseen. Miljööt vaihtelevat Helsingistä Los Angelesiin ja Lontooseen.

Kirjalliset viitteet ovat runsaita ja varsin mutkattomia, osittain vertauksia, osittain fraasiheittoja: Sofokles, Kalevala, Aleksis Kivi, J. L. Runeberg, Väinö Linna, Volter Kilpi ja Kaarlo Sarkia, jonka säkeitä isä lausuu siunaustilaisuudessa pienen arkun ääressä.

Olematta varsinaisesti kristillishenkinen minäkertoja haluaa lapselleen luterilaisen hätäkasteen ja siunaustilaisuuden. Hän tuntee saavansa voimaa rituaaleista.

Myös oma kuolevaisuus muistuttaa itsestään: ”Halusimme hautapaikan, johon meidätkin joskus haudattaisiin lapsemme seuraksi. Emme saaneet olla perhe kuin kolmekymmentäkolme tuntia, mutta ikuisuus korjaisi asian.”

Silti on luonnonjärjestystä vastaan, että lapsi haudataan ennen vanhempiaan. Tätä vastaan kertoja kapinoi, kunnes suru kirkastuu ainakin hetkittäiseksi rauhaksi.

Romaani on samanaikaisesti väkevän tunnekylläinen ja epäsentimentaalinen. Juntusen valitsema tyylilaji sallii myös itseironian, itse-epäilyn ja tunteiden peittämisen näennäiseen karskiuteen.

Isyyteen valmistautuminen saa ajattelemaan maailman uhanalaista tilaa: syntyykö lapsi sodan varjoon? Sikiö on isälle ”tökäle”, ja heti synnytyksen jälkeen vastasyntynyt tuntuu vieraalta. Juntunen vangitsee riipaisevasti kaikenlaiset tunnetilat: surun lisäksi tuskan, ahdistuksen, syyllisyyden ja kohteettoman vihan.

Suru purkautuu puhumalla, kirjoittamalla ja itkemällä, mutta samalla mielen valtaa taas kerran ahdistus. Uuteen raskausyritykseen sisältyy nimittäin sama riski kuin ensimmäiseenkin.

Teos jää avoimeksi: koeputkihedelmöityksen jälkeen seuraa alkionsiirto, ja sitten pariskunnalle jäävät varovainen toivo ja luja tieto yhteisyydestä.

Yksityiskohtaisuudessaan Juntusen kuvaukset voivat lohduttaa paitsi lapsensa menettäneitä myös raskaita hedelmöityshoitoja kokeneita. Tuntematon lapsi on vihlova, taiten kirjoitettu ja syvältä koskettava teos.

Se antaa surulle kasvot, Martan pienet enkelinkasvot.

Eija Komu

Kommentoi

Mainos: PeeÄssä

Yhdessä tehdään ja yhdessä onnistutaan

Uutiskirje

Tilaa päivän tärkeimmät uutiset. Saat joka iltapäivä kuusi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Uutiskirjeen tilaaminen on maksutonta.

Lomaketta suojaa reCAPTCHA, johon pätevät Googlen Tietosuoja ja Käyttöehdot.

Palvelut