Jyri Vartiainen: Aurinko

Sanna Jääskeläinen

Poesia 2016. 98 s.

On konkurssi, kuollut isä ja peritty sukutila. On pariskunta. Toinen maalaa maailmaa teoksiinsa, jotka eivät myy. Toinen tutkii perhosia ja kirjoittaa ahdistustaan ulos vain sinisiin ruutuvihkoihin. On kohtaamattomuus, arkisen maailman syrjään heitetty kertomuksellisuus. On kahden ihmisen monotonisuus ja elämä, joka tapahtuu enää vain pienissä, mitään sanomattomissa yksityiskohdissa.

Jyri Vartiaisen esikoisteos Aurinko on eräänlainen taiteilijapienoisromaani. Teoksen aihe on yksinkertainen, parisuhde ongelmineen. Tarinaa ei kuitenkaan kerrota perinteisin keinoin.

Konkretia ja tapahtumien taso väistyvät synestesian ja pienen pieniin nyansseihin keskittyvän havainnoinnin tieltä. Konkurssin tehneen antikvariaatin pitäjä Kämäräisen ja kiviä intohimoisesti maalaavan Tytin suhde hakee muotoaan kuin valokuvaaja kohdettaan, maalari maisemaansa tai tanssija tilaansa.

Päähenkilöiden rinnakkaiselo on taantunut sisäänpäin kääntyneeksi kokemuksellisuudeksi. Toisen kohtaaminen ei onnistu. Seksuaalisuus ja ruumiillisuuskin ovat luontokokemukseen tai alkukantaiseen riittiin vertautuvia, fetissoituneita akteja.

Ympäristö ja maailma avautuvat värien, hajujen, tuntojen ja muotojen loputtomana kanvaasina. Elämästä on tullut taideteos ja kokemuksesta taiteen kopio. Ulospääsyä ei näytä olevan.

Vartiainen ei tukeudu parisuhdekuvauksessaan dialogiin. Teos luottaa ulkopuoliseen kertojaan, joka tosin liukuu verrattain usein päähenkilöiden sisäiseksi puheeksi.

Tekstiä rytmittävät myös Kämäräisen tekemät vihkomuistiinpanot. Kerronnan keinot tukevat kohtaamattomuuden tematiikkaa.

Myös seksuaalinen ja uskonnollinen symboliikka on tarkoin harkittua. Teos ei pröystäile epätavallisilla näköaloillaan tai tarjoa tekemällä tehtyjä tekotaiteellista ajatusryöppyjä, vaikka Kämäräisen vihkomuistiinpanot mahdollisuuden korkealentoisiin ajatuksiin antavatkin. Silloin, kun korkealentoisuutta on, se ei hyökkää lukijan päälle eikä tyrkytä salattuja viisauksiaan.

Oikeastaan teosta lukiessa on pakko pohtia sitä, onko elämän kokeminen ratisevina leivänmuruina jalkojen alla edistyneempi tapa olla olemassa kuin konkreettinen, tekojen kautta hahmottuva maailma. Hiljaisissa aisteissa ja muodoissa kiinni oleva todellisuus tuntuu toiselle olevan ainut tapa olla, toiselle se taas on nurin kurin kääntynyt, ahdistava loukku.

Taideteoksen lailla rakentuva kuvaustapa onnistuu tavoittamaan parisuhdeteemasta sellaisen kuluttavan puutuneisuuden ja muuttumattomuuden, jota soisi kirjallisuudessa käsiteltävän useamminkin.

Kommentoi

Uutiskirje

Tilaa päivän tärkeimmät uutiset. Saat joka iltapäivä kuusi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Uutiskirjeen tilaaminen on maksutonta.

Lomaketta suojaa reCAPTCHA, johon pätevät Googlen Tietosuoja ja Käyttöehdot.

Palvelut