Heinäveden naisten leirillä tapahtui pelottavia asioita

Naisilla todellakin oli kevyt vaatetus, joko ohut takki tai repaleinen villatakki, parilla paikattu toppatakki, muutamilla kesäiset kävelykengät, toisilla matalia remmi- ja paperijalkineita. Miten tuollaisilla vaatteilla voi tehdä metsätöitä, Saara mietti.

On loppukesä vuonna 1943. Saara Tuukkanen on juuri aloittanut valvojana naisten erityistyöleirillä Heinävedellä. Sosiaalikasvattajaksi valmistunut nuori nainen on tarttunut kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriön tarjoamaan työpaikkaan.

Leiri osoittautuu paikaksi, jollaista Saara ei ole voinut kuvitella olevan olemassakaan. Saksassa koulutuksen saanut natsihenkinen leirinjohtaja johtaa leiriä omavaltaisin ottein.

Johtaja on ankara, ja nuori Saara voi vaikuttaa vain hyvin vähän leiriläisten kurjiin oloihin.

 

Ensi viikolla julkaistava kirja Valvojana naisten erityistyöleirillä tuo yhden ihmisen tarinan avulla poikkeuksellista tietoa irtolaisten, prostituoitujen, romanien ja juutalaisten kohtalosta naisten erityistyöleireillä jatkosodan aikana vuosina 1943 – 44. Leirejä oli eri puolilla Suomea, mutta niistä on vain vähän tietoa, jopa Kansallisarkistossa.

Saara Tuukkanen (1921-2011) kantoi raskasta muistojen taakkaa vanhoille päivilleen asti. Ministeriölle annettu vaitiololupaus esti häntä puhumasta. Hän vaikeni vuosikymmeniksi sodan jälkeenkin, koska pelkäsi lastensa puolesta.

Nyt kouvolalainen Risto Joutjärvi on kirjoittanut äitinsä Saaran tarinan. Kirja perustuu Joutjärven äitinsä kanssa käymiin pitkiin haastatteluihin sekä äidin päiväkirjoihin, joita hän kirjoitti jo leirillä ollessaan.

Joutjärven mukaan hänen äitinsä halusi viimeisinä vuosinaan, että hänen poikansa kertoo koko tarinan, vaikka Suomi halusi niistä sodan jälkeen vaieta. Kirjan alkusanoissa Joutjärvi kertoo, että hänen äitinsä oli kuullut 1980-luvulta ministeriön virkamieheltä, että leireistä oli kuultu, mutta arkistoista ei löytynyt niistä mitään tietoa.

– Olen itse käynyt arkistoja läpi, eikä niistä tosiaan ole löytynyt mainintoja kyseisistä leireistä, Joutjärvi kirjoittaa.

Saara ehti olla valvojana monella työleirillä puolentoista vuoden aikana, mutta Heinävesi oli pahin.

– Se oli tosiaan paha leiri. Lapsena emme tienneet asiasta mitään. Hän itki monet kerrat. Hän oli kertonut niistä vain isälleni, Joutjärvi kertoo.

Joutjärvi kuvaa kirjassa Saaran pelottavia kuukausia Heinäveden leirillä. Saara oli saanut myös salaisen tehtävän raportoida ministeriölle leirin tapahtumista. Ministeriössäkin oli siis epäily, ettei leirillä kaikki ollut kohdallaan.

Päämajassa (leirinjohtajan ja Saaran asuinteltta) johtaja nimitteli leiriläisiä milloin juutalaisiksi, huoriksi, mustalaisiksi ja milloin miksikin kommunistiksi. Eniten hän tuntui vihaavan juutalaisia ja mustalaisia.

 

Naiset asuivat ahtaasti teltoissa, joita lämmittivät kamiinat.

Leirille oli lähetetty kenkiä ja vaatteita naisille metsätöitä varten, mutta leirinjohtaja oli ilmeisesti myynyt ne eteenpäin. Hän pakotti naiset metsätöihin myös sairaina. Kuka ei kyennyt töihin, sai rangaistukseksi lisämotteja.

Kirja nostaa esiin, miten erilaisista syistä naisia joutui leireille. Osalla oli taustalla väkivaltaista käytöstä tai varkauksia. Leirillä oli kaupungeista ja satamista tuotuja prostituoituja. Joku oli hankkinut perheelleen ruokaa itseään myymällä, kuten kotkalainen Leena kertoo kirjassa:

Miulla on neljä lasta ja mies rintamalla. Kerran me päätettiin naapurin kanssa lähteä huvikseen käymään ”mutakuopassa”, se on ravintola meillä päin. Myö oltiin pitkään eletty puutteessa ja meillä oli pelko, mistä haalittais ruokaa perheelle. Tavattiin siellä ukkoloita. Otettiin pari paukkuu. Meijän oli tarjottava itteämme. Hyö maksoi meille jauhoilla, lihalla tai voilla, joskus kaloillakin. Sitten kärysimme. Joku oli ilmiantanut meijät ja poliisit vei putkaan. Sillä reissulla oon vieläkin.

– Moni nainen tuli leirille niissä vaatteissa, jotka hänellä olivat päällään kiinni otettaessa. Lapset laitettiin lastenkotiin. Saara puhui siitä monta kertaa jälkeen päin, Joutjärvi kertoo.

Saaran muistelmissa kerrotaan myös naisesta, joka oli tuotu leirille sen takia, että hän oli naimisissa juutalaisen kanssa. Hänen miehensä ja lapsensa olivat ehtineet paeta Suomesta.

 

Joutjärvi ihmettelee naisten vaihtuvuutta leirillä.

– Jo Saaran oloaikana leirillä kävi yhteensä toistasataa naista. Kerrallaan leirillä oli viitisenkymmentä naista.

Yksi Saaran pelottavimmista epäilyistä oli, että saksalaiset upseerit ja sotilaat hakivat naisia prostituoiduiksi saksalaissotilaiden leiriin. Hän ei tiennyt, mitä naisille sen jälkeen tapahtui. Leirinjohtaja oli itse pitkiä aikoja poissa leiriltä, ja hänen oli usein nähty nousevan saksalaisen upseerin auton kyytiin.

Saksalaisten käynneistä leirillä löytyy kuvaus myös muistelmista:

Välillä saksalainen maastoauto tuli hakemaan leiriltä muutaman naisen. Syyksi hakuun oli johtaja ilmoittanut lääkärintarkastuksen, ja papereissa oli myös jonkin ministeriön tarkastajan allekirjoitus. Silti kaikilla oli vahva epäilys, mistä tarkastuksessa oli oikeasti kyse. Puheet naisten päätymisestä saksalaisten leiriin eivät todennäköisesti olleet tuulesta temmattuja. Johtaja kirjoitti näille naisille lähes aina siirtopaperit, ja sen jälkeen heistä ei yleensä kuultu mitään.

 

Heinäveden leiri lakkautettiin marraskuun lopussa 1943. Osa naisista siirrettiin vankilaan, osa vapautettiin ja osa siirrettiin leirille Siilinjärvelle. Myös leirinjohtaja ja Saara siirtyivät ensin Siilinjärvelle ja sieltä Lapinlahdelle.

Näilläkin leireillä naiset tekivät metsätöitä, mutta muuten olosuhteet olivat paljon paremmat. He asuivat taloissa, joissa oli sähkövalo. Lapinlahden leiriltä Saaralla oli tallessa myös ryhmäkuvia, joissa hän seisoo samassa kuvassa leiriläisten kanssa. Myös tällä sivulla olevat kuvat ovat Lapinlahden leiriltä.

Saksalaismielisen leirinjohtajan pesti päättyi Lapinlahdella. Ministeriö oli ilmeisesti saanut tarpeeksi todisteita hänen rikollisista toimistaan. Leirinjohtajan kohtalosta Saara oli kuulopuheiden varassa: joidenkin huhujen mukaan hän olisi joutunut vankilaan, toisten mukaan hänet olisi lähetetty Saksaan.

Saara jatkoi valvojana vielä Lapinlahden jälkeen Helsingin Puodinkylän, Pajarin turvesuon, Lempäälän ja Nastolan naisten leireillä, jossa työt loppuivat vuoden 1944 lopussa.

Sotavuosien jälkeen Saara perusti perheen ja työskenteli muun muassa opettajana. Hän jäi eläkkeelle Voikkaan päivähuoltola Päivölän johtajan virasta.

 

Saara kävi Heinäveden leiripaikalla vuonna 1945, mutta löysi sieltä vain tuhkaa ja heinittyneitä alueita. Hänen tiellä tapaamansa mies kertoi, että leirin lopettamisen jälkeen saksalaiset olivat polttaneet siellä roinaa.

Leiritien varrella oli myös puu, jonka juurelle huhut kertoivat ”monen elämän alun päättyneen”. Joutjärven mukaan kaksi leiriläistä oli kertonut nähneensä, miten puun juurelle oli tapettu nainen ja hänen vastasyntynyt lapsensa.

Saaran mukaan vuonna 1945 puun juurelle oli kaivettu monttuja.

Niin Saaralle kuin kirjan lukijallekin moni epäily jää ilman vastausta ja vahvistusta.

Saara mietti kuulemiaan tarinoita kyseisestä puusta. Oliko kaikki ollut sittenkin totta?

 

Kursivoidut kohdat ovat kirjasta Valvojana naisten erityistyöleirillä: Saara Tuukkasen muistelmat 1943–1944. Minerva.

Mainos: Mediatalo Keskisuomalainen

Mainos: Mediatalo Keskisuomalainen

Vaalimainoksesi mukana bussimatkoilla ja aamupalapöydissä

Etusivulla nyt

Luetuimmat

Mistä tänään puhutaan?

Tilaa päivän tärkeimmät uutiset. Saat joka iltapäivä kuusi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Uutiskirjeen tilaaminen on maksutonta.

Lomaketta suojaa reCAPTCHA, johon pätevät Googlen Tietosuoja ja Käyttöehdot.

Palvelut