Yritystilaus tunnistettu

Voit käyttää palvelun kaikkia sisältöjä vapaasti. Jos haluat kommentoida, kirjaudu sisään henkilökohtaisella Mediatunnuksella.

Huostaanotto erotti – näin äiti ja lapsi sen kokivat

Huostaanoton kokeneet äiti ja tytär kertoivat Savon Sanomille, miltä tuntuu, kun sosiaalitoimi puuttuu peliin ja lapsi joutuu pois kotoaan.

 

Äiti, 49-v.: "Minulla on yhteensä kolme lasta, joista kaksi on jo aikuisia. Heidän vuokseen en koskaan asioinut sosiaalitoimen kanssa.

Ongelmat alkoivat, kun nuorimmainen oli 8-vuotias. Erosin silloisesta miehestäni ja masennuin pahasti. Elämäni meni kokonaan pois raiteiltaan, ja yritin jopa itsemurhaa.

Aluksi tyttäreni sijoitettiin kiireellisesti kolmeksi kuukaudeksi. Ex-mieheni oli väkivaltainen, ja tyttäreni joutui näkemään äidin pahoinpitelyjä. Kerroin tästä psykiatrilleni, joka pakotti ilmoittamaan sosiaalitoimelle. Sijoituksen ratkaisi kuitenkin lopulta se, kun uhkailin tekstiviestillä heittää happoa exäni naamalle.

Olimme tyttäreni kanssa jo nukkumassa, kun poliisi ja ambulanssi tulivat. Minut vietiin psykiatriselle osastolle, koska olin kuulemma vaaraksi yhteiskunnalle. Tyttö vietiin sijaisperheeseen.

Sijoituksen jälkeen hän palasi kotiin, mutta olin itse hyvin ahdistunut niihin aikoihin. Eräänä iltana rupesin juomaan ja soitin exälleni tekeväni itsemurhan. Sammuin, jolloin kaverini soitti ambulanssin.

Sosiaalitoimi päätti, että nyt tätä pelleilyä ei katsota pidempään, vaan lapsen on parempi olla muualla. Hänet huostaanotettiin.

Päätös tuntui hirveältä, ja olin aluksi aivan palasina. En syönyt moneen päivään.

Yhtäkkiä minulta oli hävinnyt koko perhe. Jouduin nukkumaan yksin ensimmäistä kertaa sitten opiskeluaikojeni. Olo oli todella tyhjä ja toimeton.

Aika pian huostaanoton jälkeen löysin nykyisen kumppanini, joka on ollut alusta asti suurena tukena. Tilanteeni koheni nopeasti ja sain henkisen tasapainoni takaisin. Vei silti 3,5 vuotta, että tyttö sijoitettiin takaisin kotiin.

Hän on asunut kanssani joulusta saakka ikään kuin koeajalla, ja hyvin on mennyt. Minulle on sanottu, että jos ihmeitä ei tapahdu, saan hänet pian virallisesti takaisin.

Sosiaalitoimi katsoo kuitenkin todella tarkkaan, ennen kuin antaa lapsen kotiin. Olosuhteista halutaan olla varmoja.

Olen syyttänyt kaikesta tapahtuneesta itseäni ja ajatellut, että olen pilannut lapseni elämän. Olen myös kokenut olevani paikkakunnan huonoin äiti. Jopa kaikilla juopoilla on lapsensa, mutta minulla ei.

Huostaanottoprosessi on kasvattanut ihmisenä tosi paljon. Aiemmin ajattelin, että kaikkia huostaanotettuja lapsia vähintäänkin hakataan eikä heitä rakasteta. Nyt tiedän, ettei asia ole niin.

Käynnit vertaistukiryhmässä ovat helpottaneet oloa ja osoittaneet, että suurin osa huostaanotetuista on hyvinkin rakastettuja.

Tällä hetkellä päällimmäinen tunne on kiitollisuus. Osaan joka päivä iloita siitä, että lapseni on jälleen kotona. Ilman huostaanottoa se tuntuisi vain maailman luonnollisimmalta asialta."

 

Lapsi, 13-v.: "Muistan ajan ennen sijoitusta. Tiesin äidin pahoinpitelyistä ja ihmettelin, miksi mies tekee mitä tekee. Se tuntui väärältä. Loppua kohti aloin ahdistua.

Kun poliisit ja ambulanssi tulivat sijoitusiltanani, olin tosi hämmentynyt. Kukaan ei kertonut, mitä tapahtuu. Minulle sanottiin vain, että nyt menet tuonne.

Halusin alusta asti takaisin kotiin. Kolmen kuukauden sijoituksen jälkeen ajattelin, että kaikki palaisi normaaliksi, vaikka huomasin äidistä, ettei hän voi hyvin. Äiti lähinnä nukkui suurimman osan ajasta. Olin noihin aikoihin paljon yksin, koska en halunnut häiritä nukkuvaa äitiä.

Huostaanottoiltana piirtelin kotona, ja kun menin katsomaan äitiä, huomasin hänen oksentaneen sänkyyn. Kuulin, kun hän soitti uhkailupuhelun exälleen.

Olin hyvin huolissani ja pelkäsin, että joudun taas lähtemään. Niin kävikin. Sosiaalityöntekijä sanoi, että ota ulkovaatteet, hän vie minut muualle.

Päällimäinen ajatus oli pelko siitä, mitä minulle ja äidille tapahtuu.

En ole koskaan oikein tykännyt sijaisperheestäni. Äiti on aika lempeä, he ovat ankarampia. Ehkä olen myös mielessäni syyttänyt heitä siitä, että jouduin pois kotoa.

Äitiä en ole syyttänyt, vaan ajatellut, että se oli monen asian summa.

Olen käynyt huostaanotosta asti terapiassa, mutta en tiedä, onko siitä ollut paljoakaan hyötyä. Minulla diagnosoitiin joku masennus-ahdistus, mutta en itse tunnista sitä tai koe tarvitsevani terapiaa.

Minun mielestäni systeemi ei toimi lapsen kannalta kovin hyvin. Eniten ihmettelen sitä, miksi palautuksessani kesti niin kauan, vaikka kotona oli jo pitkään ollut kaikki kunnossa.

Kun olin lapsi, kukaan ei myöskään selittänyt kunnolla, mistä on kyse. Nyt vanhempana olen itsekin tajunnut, mitä aikanaan tapahtui.

Pahinta tässä kaikessa on ollut ikävä äitiä ja ainainen odotus, milloin pääsee kotiin. Olen pettynyt monta kertaa, kun minulle on luvattu, että pian pääsen, mutta se ei ole toteutunutkaan.

Nykyisin yritän olla iloinen, että tämä kaikki on pääosin ohi. Viihdyn kotona paljon paremmin kuin sijaisperheessä, ja elämäni on kääntynyt paremmaksi.

En mieti tapahtunutta enää edes joka päivä, mutta välillä tulee pelko, että entä jos. Entä jos en saakaan pysyä kotona.

Joskus olen miettinyt, miksi tämän kaiken piti tapahtua juuri minulle."