Yritystilaus tunnistettu

Voit käyttää palvelun kaikkia sisältöjä vapaasti. Jos haluat kommentoida, kirjaudu sisään henkilökohtaisella Mediatunnuksella.

Sika on viisain olutsodinnassa

Koljonvirran teatteri

Ensi-ilta Iisalmen Mansikkaniemellä 10.7.

Ajatus se on tämäkin; siirtää Aleksis Kiven harvemmin esitettyihin kuuluva Olviretki Schleusingenissä (1866) Ruotsin ja Venäjän sotatantereelle Iisalmen Koljonvirralle puoli vuosisataa aikaisempiin tapauksiin.

Nähdäkseni Kiven ”osotelmaksi” kutsuman burleskin komedian toteuttamiselle on kaksi mahdollisuutta: posketon humalakaruselli tai tolkuttomien oluenjuontiharhojen rinnastaminen sodan mielettömyyteen. Jälkimmäisessä tapauksessa esitys ei tietenkään olisi vain hauska, mutta Iisalmessa valitaankin edellinen tapaus.

Kenties koska tätä valintaa ei haluta ollenkaan peittää, esitys on laatuaan intoutuva ja kohtalaisen tasokas. Silti sirpaleista ei kasva välittömän huvittava tai muutoin kesäteatteritarjonnassa edukseen erottuva komedia.

Näyttelijöiden kelvollinen esiintyminen ei riitä korjaamaan sovituksen ja ohjauksen (Jamppa Kääriäinen & Ismo Apell) melko puuduttavaa yleisviritystä. Työ on sillä tavalla päin näköä läjähtävä, että roiskahtaa kuin olut tuopista viskattuna, kaljanjuonnin määräämin elkein. Vaikka sotimisen hulluudelle naurahdetaan, solahtaa tämäkin huumorin säkene tuoppiin, missä se sammahtaa.

Poikkeuksia kirjavasta ja siltä puolelta Kivelle uskollisestakin mesoamisesta löytyy. Sekä esityksen vertauskuva että virityksen kaipaama vastapuoli on elävä sika karsinassa. Karjua esittää Ylä-Savossa ennestään kuulu, iso villasika Mikko, kuvaelman ”viisain” olio. Se näyttää ymmärtävän tilanteita lähes kuin näyttelisi. Sian vuorosanat on äänitetty Heikki Kinnusen mietteliäinä, hieman Aapelin jutustelua muistuttavina ihmisten käytöstä verkkaisesti hämmästelevinä huomioina. Näiden kautta sovitus tavoittaa esitystä tasapainottavaa ja eheyttävää laatua.

Suomalaissotilaat vääntävät Aleksis Kiveä ja savoa. Taustakulissina väikkyy ilta-auringossa lempeä järvimaisema. Myös sen tyyneys luo vähän kontrastia.

Esityksessä on siis huomioitu eri osa-alueita. Merkitsevä on näyttämön kuulokuvaa, ei vain repäisevästi vaan myös hillitsevin sävyin muuntava sävelvaisto – Janne Tolsan ja Anssi Tikanmäen musiikki. Laulaminen jää kylläkin vaisuksi.

Näyttelijät ovat kelpo väkeä ja tosissaan. Nyansseja odottaa, mutta huudossa ja kekkuloimisessa piisaa pontta. Kati Rissasen Martta pauhaa mielestäni oivallisen estoitta yli. Miesosat on – Santeri Niskasen karjalaisvilkasta Henrikiä lukuun ottamatta – veistetty yhteisestä puupäästä. Savolaiset temmeltävät joukkona kuin yhden sotilaan irvikuva. Pertti Mykkäsessä juopottelun ja sotilaskurin välisellä köydellä pelehtivänä kapteenina on tuntuvin ripaus roolin omaakin persoonaa.

Vielä ronskimmin karikatyyriksi väännetyt venäläiset ovat niin ikään varioimaton ”yksi ja sama”. Juoppohulluja esittävät Kari Kärkkäinen ja Kyösti Kauppinen näyttävät hölmöiltä mutta eivät hulluilta tai vähääkään traagisilta kuten Kiven alkuperäisnäytelmässä. Lapset ovat luonnollisina edukseen: Kerttu ja Eemeli Havukainen.

Enemmän Olviretkestä voisi sen mainittuine erottuvuuksineenkin irrottaa.

TEPPO KULMALA