Suomi on yksi seitsemästä EU:n jäsenvaltiosta, jossa ei ole yhtä lakisääteistä minimipalkkaa. Samaan joukkoon kuuluvat Tanska, Ruotsi, Saksa, Itävalta, Italia ja Kypros.
Palkan vähimmäistasosta on myös Suomessa säädetty lailla, vaikkei järjestelmä olekaan perinteinen minimipalkkamalli, muistuttaa STTK:n pääsihteeri Leila Kostiainen.
–Lailla on säädetty, miten vähimmäispalkka muodostuu. On työehtosopimukset, joita on noudatettava, oli henkilö järjestynyt tai ei. Lisäksi on yleissitovat sopimukset, joita on noudatettava myös sellaisissa työpaikoissa, joissa työnantajakaan ei ole järjestäytynyt, hän tarkentaa.
Alimmat taulukkopalkat asettavat Suomen eurooppalaisessa palkkavertailussa kirkkaasti kärkipäähän.
Esimerkiksi kaupan alalla sekä matkailu- ja ravitsemusalalla kuukausiansiot ovat taulukkopalkkojen alimmalla tasolla yli 1500 euroa. Euroopassa ainoastaan Ranskassa, Irlannissa, Alankomaissa, Belgiassa ja Luxemburgissa lakisääteinen yleinen vähimmäispalkka ylittää 1400 euroa.
Vain Belgiassa ja Luxemburgissa minimipalkka on yli 1500 euroa kuukaudessa.
Vähimmäispalkoissa on valtavat erot Euroopan unionin sisällä. Yleisestä kaikille aloille yhteisestä vähimmäispalkasta on säädetty lailla kaikkiaan 21:ssä unionin jäsenvaltiossa.
Heinäkuussa minimipalkka vaihteli näissä maissa Bulgarian 159 eurosta Luxemburgin 1874 euroon kuukaudessa.
Kun palkkaa mitataan ostovoimana, erot eivät ole yhtä suuret. Tälläkin mittarilla romanialainen tienaa minimipalkalla vain noin viidesosan luxemburgilaisen vähimmäispalkasta.
Kaikille aloille yhteiseen vähimmäispalkkaan siirtyminen ei kiinnosta yhtäkään työtekijöiden keskusjärjestöä. Niin Akavasta, STTK:sta kuin SAK:sta kerrotaan, että nykymalli toimii Suomessa paremmin kuin lailla säädetty yleinen minimipalkka.
Työehtosopimusten perusteella määräytyvän vähimmäispalkan etuna pidetään muun muassa sen joustavuutta ja sitä, että työn vaativuus näkyy myös minimipalkassa.
–Suomessa on erittäin kattavat työehtosopimukset. Tilanne on erilainen maissa, joissa ei ole vahvaa sopimisen kulttuuria, ekonomisti Ilkka Kaukoranta SAK:sta huomauttaa.
Täysin tyytyväisiä nykymalliin ei kuitenkaan kaikissa keskusjärjestöissä olla.
–Järjestelmissä on aina kehitettävää. Yksi ongelma tänä päivänä on se, etteivät työntekijät uskalla riitauttaa esimerkiksi palkkaukseen liittyviä lainvastaisia tilanteita, työelämäyksikön johtaja Maria Löfgren Akavasta painottaa.
Ratkaisuksi ongelmaan Akava ajaa järjestökanteen mahdollistamista. Tällöin työntekijäjärjestö voisi nostaa kanteen yksittäisen työntekijän sijasta.
–Järjestökanne antaisi kasvottoman vaihtoehdon. Kun ihminen myy korvien välissä olevaa osaamistaan, persoona ratkaisee, eikä työntekijä halua leimautua hankalaksi, Löfgren perustelee.
Toinen työntekijäpuolta hiertävä asia ovat tällä hetkellä työsopimukset, joissa työntekijälle ei luvata työtuntien vähimmäismäärää.
Niin sanotut nollasopimukset huolettavat kaikissa kolmessa työntekijöiden keskusjärjestössä.
–Ihmisten elämisen ja palkan kannalta nämä ovat tällä hetkellä pahimpia tilanteita. Nollasopimukset siirtävät riskin yrittäjältä työntekijälle. Jos töitä ei ole, työntekijä kärsii tappiot,Leila Kostiainen STTK:sta korostaa.
STTK ei kieltäisinollasopimuksia kokonaan mutta kaipaa niihin sääntöjä.
–Jos henkilöllä on ollut nollatyösopimus esimerkiksi vuoden ja työaika on tänä aikana vakiintunut esimerkiksi kymmeneen tuntiin viikossa, tästä vakiintuneesta tuntimäärästä voisi tietyn ajan kuluttua tulla työsuhteen ehto, Kostiainen ehdottaa.
Myös työnantajapuoli haluaa pitäytyä nykymallissa.
–Koska noin 90 prosenttia työntekijöistä Suomessa on jonkin yleissitovan työehtosopimuksen piirissä, vähimmäispalkat määräytyvät tätä kautta varsin kattavasti. Mitään vakavampaa keskustelua järjestelmän muuttamisesta yleissitovuudesta vähimmäispalkkalakiin ei ole käyty, lakiasiainjohtaja Markus Äimälä Elinkeinoelämän keskusliitosta toteaa.