"Vaikka rahaa ei tule paljon, teen sitä, mikä tuntuu oikealta ja hyvältä", sanoo valokuvaaja Sami Parkkinen

Ukko-Koli on Kolilla kävijöiden reissukohde numero yksi, mutta Sami Parkkinen haluaa tavata Räsävaaran näkötornissa.

– Onhan se Ukko-Kolin maisemakin hienon näköinen, mutta klisee, Parkkinen irvistää.

Kolintieltä, Kolin kylältä Ahmovaaran suuntaan löytyy Räsävaarantien risteys. Kävelemme syystihkussa hiekkatien parkkipaikalta näkötornille vievää polkua.

– Venäläinen kansanviisaus: luonnossa ei ole huonoa säätä, Parkkinen muistuttaa.

Tunnelmia kohottaa kyltti matkan varrella: Tältä paikalta Eero Järnefelt maalasi vuonna 1895 teoksen Metsälampi.

Järnefeltin kaltaisiin karelianisteihin Koli-inspiraatiot eivät jääneet. Vielä 2020 näissä maisemissa viihtyy kansainvälistä uraa tekevä valokuvataiteilija.

Minulle itäisyys on sitä, että arjessa kunnioitetaan traditioita ja tapoja, hyväksi koettuja asioita.

Jykevistä paaluista rakennettu Räsävaaran torni nostaa katsojan kuusenlatvojen yläpuolelle, lumipilvitäkin alle. Pohjoiseen aukeaa Pielisen Hattuselkä, itään Pielinen Vuonislahden suuntaan eli se kansallismaisema, jota Ukko-Kolin laelta katsotaan.

– Pohjois-Karjala on minulle tietty vapauden tunne. Pikkuisen rauhallisempaa ja helppoa hengittää. Ei niin kiire. Jos olen täällä pikkuisenkin pidempään, mie ja sie lipsahtavat puheeseen takaisin, Parkkinen juttelee, kun kävelemme takaisin.

Haastattelua tehdään Kolin Ryynäsen vuolukiviuunin kyljessä. Punaisesta hirsitalosta Kolin kylän sydämestä löytyy taiteilijaresidenssi, jossa Sami Parkkinen on paraikaa perheineen. Alakerran bistrosta tilataan syötäväksi Pielisen muikkua ja perunamuusia.

– Olen asunut pitkään Helsingissä, mutta aina kun Pohjois-Karjalaan tulee, on juurihoidossa, Parkkinen sanailee.

– Koen, että juureni ovat täällä idässä ja vielä enemmän luovutetussa Karjalassa, Suojärvellä. Isän suku on sieltä, äidin Nurmeksesta. Isä oli evakoiden lapsi, syntynyt sotien jälkeen.

Ei me nyt aina voida kaikessa olla oikeassa, hämäläinenkin saattaa olla joskus.

Puhuttiinko kotona Karjalasta?

– Isä puhui, ukki ei. Isomummo Maria ei osannut puhuakaan kuin karjalan kieltä. Oli kesälläkin huopikkaat jalassa kiikkutuolissa ja pagisi karjalaksi. Olin vasta neljävuotias, kun hän kuoli, mutta muistan isomummon, joka ei puhunut ihan samaa kieltä.

Sami Parkkisen vanhemmat olivat tehdastyöläisiä, isä metallimies Rauma-Repolalla ja Timberjckillä, äiti töissä Schaumanilla.

– En tiennyt peruskoulun jälkeen, mitä haluaisin. Olin lumilautailija ja skeittailija. Aloin kuvaamaan ensin niitä aiheita, sitten bändejä. Huomasin, että osaan ottaa ihan hyviä kuvia.

– Opiskelin Joensuun amk:ssa graafisen alan perustutkintoa, missä oppi perustekniikkaa. Aina minulla on ollut se, että haluan itse oppia, tehdä itse. En ole sittemmin hakeutunut mihinkään taidekouluihin. Ei amk:lla olosta tullut mitään. Rupesin tekemään Kilpiäisen Jaskan kanssa Kotiteollisuuden musiikkivideoita ja dokkareita.

Yhteisen firman nimi kertoi Parkkisen reuna-aluekiinnostuksesta: Raja Production. Mitä rokkiporukoiden kanssa touhuaminen antoi valokuvaamiselle?

– Mukavia ihmisiä, näki paikkoja Venäjällä ja Suomessa. Näki toisenlaista elämää – näinkin voi tehdä. Kotiteollisuus oli ammattibändi, Petroskoin Revolverin jäsenet joutuivat tekemään hanttihommia elääkseen. Pari vuotta Kotiteollisuuden keikkabussissa riitti. En halunnut olla bändillä töissä.

Ensimmäisissä näyttelyissään Parkkinen opittiin tuntemaan rosoisista Venäjä-kuvistaan. Ammattikorkeakoulun kautta järjestyi toimitusharjoittelu Petroskoista, suomenkielisestä Karjalan Sanomista.

– Valokuvat tehtiin vielä vanhanaikaisesti pimiössä. Sitten vietiin printit skanneritytölle, joka pienellä A4-kokoisella skannerilla skannasi kuvat. Siellä aloin kuvata, tutustuin venäläisiin samanikäisiin kavereihin, muusikoihin ja muihin. Kiertelin Karjalaa ja luoteista Venäjää. Sain lopullisen innostuksen valokuvaamiseen.

– Kuvasin siihen aikaan aika dokumentaarista. Nykyisin järjestän tilanteita. Saatan nähdä tilanteen, mutta järjestän sen uudestaan, jolloin pystyn kontrolloimaan valoa.

Suomenkin puolella Parkkinen kokeili lehtikuvausta.

– Pääsin Karjalaisen kesäkuvaajaksi kuvaamon esimiehen Sakari Lindellin kautta. Se oli hyvää koulua ihmisten kohtaamiseen ja nopeisiin tilanteisiin. Lehtikuvaajan pitää olla nopea.

Vuonna 2009 Parkkinen sai ensimmäisen isomman apurahansa Suomen Kulttuurirahastolta.

– Tein ihan päätöksen, että haluan keskittyä tietoisesti valokuvataiteeseen. Vaikka rahaa ei tule paljon, teen sitä, mikä tuntuu oikealta ja hyvältä. Se on kantanut. On oma vapaus, vaikka välillä on tiukkaa.

– En kaipaa lehtikuvauksen hektisyyttä päivästä toiseen. Se ei sovi luonteelleni.

Kymmenluvun taitteessa Parkkinen teki, mitä moni kuvataiteilija Suomessa joutuu tekemään: muutti pääkaupunkiseudulle.

– Minun kohdallani muutto oli väistämätöntä, kun löysin mukavan ihmisen ja Tiinalla oli työt Helsingissä, Parkkinen viittaa puolisoonsa Tiina Rauhalaan, joka työskentelee Suomen valokuvataiteen museon kuraattorina.

Olisiko kansainvälinen ura ollut mahdollista Pohjois-Karjalasta?

– 2009, 2010 olin urani alussa ammatillisesti. Teki hyvää muuttaa ja saada kontakteja kuraattoreihin ja galleristeihin. Verkostot ovat tärkeitä. Ei Joensuusta tulla hakemaan mihinkään, jos haluaa kansainvälistä uraa. Pitää olla itse aktiivinen duuniensa tarjoamisessa. Olen käynyt vuosittain Arlesin valokuvafestivaalilla Etelä-Ranskassa. Siellä tapaa alan ihmisiä.

Kaikki on suhteellista. Helsinki tuntuu pieneltä paikalta, kun on ollut Pariisissa pari kuukautta, Parkkinen naurahtaa.

– Pohjois-Karjalan jälkeen on hassua katsoa, kun ihmiset juoksevat rullaportaita alaspäin, jotta kerkeävät metroon, kun seuraava metro tulee vasta kolmen minuutin päästä. Minusta rauhallisuus tekee hyvää ihmiselle, ja sitä Pohjois-Karjalassa on. Olennainen tulee esille turhan hötkyilyn alta.

– Pitkä matka omaan kotiseutuun paljastaa näkemystä itsestä, siitä, mistä on lähtenyt. Olen onnellisessa tilanteessa. Minulla on nämä juuret, mutta myös se toinen elämä siellä Helsingissä ja sen mukana tuoma ulkopuolinen näkemys.

– Tätä yritän taiteilijanakin. Katsoa asioita tai maailmaa ulkopuolelta. En boksin tai kuplan sisäpuolelta. Pahinta on jumittua ja muuttua kääväksi.

Sami Parkkisen töistä on vuosien varrella ollut helppo nähdä itäisiä aiheita. Melankolia on välittynyt kuvista, joissa Parkkinen käsitteli nuoruutensa avioeroa ja masennustaan. Sairaus on nyt takana.

– Minulle itäisyys on sitä, että arjessa kunnioitetaan traditioita ja tapoja, hyväksi koettuja asioita. Kaupungeissa mennään kehityksen ja muodin virtauksissa. Ei kaikkea vanhaa hyvää tarvitse heittää romukoppaan.

– Itäsuomalainen ihminen on suora, helposti lähestyttävä ja itsepäinen. Asiat sanotaan aika suoraan. Mustavalkoisuus voi kääntyä itseään vastaankin. Ei me nyt aina voida kaikessa olla oikeassa, hämäläinenkin saattaa olla joskus.

Parkkisen puoliso on juuri Hämeestä. Kipinöikö luonne-erojen takia?

– Itse asiassa kyllä, Parkkinen nauraa.

– Tiina toivoo, että osaisin esittää tietyt asiat hienotunteisemmin ja vihjaillen.

Itä on itä -juttusarjassa tutkaillaan itäsuomalaisuutta, savolaisuutta ja karjalaisuutta.