Itä on itä -sarja: Molemmat puolet siinä ovat kärsineet, arvelee kirjailijana ja maanviljelijänä elämäntyönsä tehnyt Martti Issakainen

Lapsuudenkodin maisemissa Heinäveden Kermassa. Tila siirtyi tyttären perheelle ja vanha päärakennus on laitettu hyvään kuntoon. Kimmo Kirves

Suonna Kononen

Eikös me savolaiset olla jotenkin karjalaisten ja hämäläisten välimuotoja, tuumailijoita, mutta saadaan aikaiseksikin, Martti Issakainen sanailee.

– Joku sitä lehtikirjoituksessaan kyseli, mikä ero on savolaisella ja pohjalaisella. Se on se, että kumpikin sanoo, että ”minä oon maailman paras ihminen”, mutta pohjalainen uskoo siihen tosissaan...

Seisoskellaan Pilppalan tilan pihamaalla Heinäveden Kermassa. On kirkas huhtikuun päivä, Pilppalansalmen vedet virtaavat syvänsinisinä kohti Kermankoskea, pellot puoliksi sulat ja kurkia pälvillä. Martti Issakainen luopui tilan isännyydestä 14 vuotta sitten ja muutti Suoma-puolisonsa kanssa Heinäveden kirkolle.

– Kyllä oli mukava yllätys, että tytär puolisoineen halusi tilaa jatkaa, ihan harrastusmielessä. Käyn täällä edelleen puita tekemässä ja traktorilla ajelemassa... Ei tarvitse kuntosalia, en minä semmoisilla osaisi...

Issakaisia on ollut täällä 1930-luvulta.

– Isä veljineen kävi savotoilla Suojärvellä, Hyrsylän mutkassa. Palasivat Heinävedelle ja säästöillä ostivat Pilppalan.

Kyllä minä kuvittelen, että kirjoittaminen on asia, mitä varten olen ollut olemassa.

”Runo tulee jostakin, ei sitä voi väkisin tehdä.” Työhuoneen pöydällä Metsän hiljaisuus, ensimmäinen Issakaisen viime vuosien kehutuista runokirjoista. Kimmo Kirves

Heinäveden vuodenvaihteen kuntaliitoksen myötä Pohjois-Karjalaan saatiin myös uusia kulttuuri-ihmisiä. Heistä yksi on Martti Issakainen.

Issakainen debytoi vuonna 1969. Hän on itäsuomalaisten kirjailijoiden pitkänmatkalaisia, jo seitsemällä vuosikymmenellä julkaissut, ensin Weilin+Göösin ja Kirjapajan kaltaisten kustantamojen kautta, mutta myös itse Soisalo-kirjat-nimellä.

Tasosta kertoo esimerkiksi se, että kun Karjalaisen pitkäaikainen kirjallisuuskriitikko Eija Komu mainitsi maaliskuisessa haastattelussaan kaksi itseään ilahduttavaa kirjailijaa maakunnasta, oli toinen heistä Martti Issakainen.

– Nuortenkirjallisuudella aloittelin. Ne olivat vähän kuin sormiharjoituksia, Issakainen sanailee kotonaan Heinäveden kirkonmäen kupeessa, jossa haastattelua tehdään.

Heikki Turunen se aina sanoo, että hän on Suomen viimeinen maalaiskirjailija. Minä silloin ajattelen, että on, on meitä nyt vielä joku muukin.

Omakotitalo on rinnetontilla, pohjakerros kahdessa tasossa. Runsaat kirjahyllyt ja piano kansi avoinna, nuottiniput päällään kertovat kulttuurikodista – Issakainen tuuraa ajoittain kanttoria Heinäveden kirkossa, on tuurannut jo 14-vuotiaasta.

Kristillinen maailmankatsomus tuli kotoa.

– Oli tiukka, patriarkaalinen komento, josta minä olen lievennetty painos.

Ensimmäinen varsinainen aikuisten sarjan romaani, vuoden 1972 Tääll’ on sota, kilvoitus purki uskovan nuoren miehen armeijakokemusta Kontiorannan varuskunnassa.

– En ole uskaltanut sitä aikoihin itse lukea, Issakainen naurahtaa, arvelee kirjaa naiiviksi ja miettii sitten, tulisiko siitä parempi nykyisellä iälläkään.

– Mistään kirjasta en ole saanut niin rankkaa haukkumista. Komppanianpäällikkö onneton oli ostanut ja lukenut kirjan ja lähetti minulle kuusisivuisen kirjeen. ”Hävetkää, jos osaatte.”

Vielä pysyy kirves kädessä. "Ei tarvitse kuntosalia, en minä semmoisilla osaisi..." Kimmo Kirves

Moni kirjailija on kirjoittanut armeijan ulos itsestään, Timo K. Mukka, Simo Hämäläinen, Tuomas Kyrö, puhumattakaan sodan kirjoittaneista. Sotavuosien lapsi vuonna 1943 syntynyt Martti Issakainenkin on. Isä vapautui rintamalta 1942, hevosenkengityksestä Syvärin takaa.

– Sodasta tulleita siemeniä olen.

Viime vuosien runokirjojensa, humaanien, vanhenemista pohtivien ja vuodenkiertoa havainnoivien jälkeen on hieman yllätyskin, että tämän kevään Issakais-uutuus on sotaromaani Kollaa – Savon miesten talvisota. Siinä Issakainen pääsee hyödyntämään itse kokoamaansa muistiperinnettä.

– Muistan keskustelun isän kanssa, kun olin poikana Erkki Palolammen Kollaa kestään lukenut. ”Kyllä sota ois jännää”, sanoin. Isä suuttui hirveästi, ”siinä ei oo mittään jännää – minä oon nähny, kun mies pantiin rekeen, vietiin mehtään ja ammuttiin sinne”.

– Mutta omituisesti rupesi vielä sota aiheena kutkuttamaan, vaikka miten olisin pasifistiksi muuttunut mieleltäni.

"Tuntuu, että maailmoja häviää ihmisten myötä. Kun he ovat poissa, näitä juttuja ei ole olemassa, ellei niitä ole pantu talteen." Martti Issakainen kotonaan Heinäveden kirkonmäen juurella. Kimmo Kirves

Kaunokirjallisuutta, tietokirjallisuutta, paikallishistoriaa. Kuunnelmia ja näytelmiä. Matkapäiväkirja Santiago de Compostelan 850 kilometrin pyhiinvaellusreitin kävelystä. Raamatun Korkea veisu savoksi käännettynä.

Tämä kaikki maanviljelijän raskaan päivätyön ohella. Miten Martti Issakainen on jaksanut?

– Molemmat puolet siinä ovat kärsineet, niin kirjailijan kuin viljelijän. Sanotaanko näin rehellisesti, kirjailija arvelee.

– Mutta kyllä minä kuvittelen, että kirjoittaminen on asia, mitä varten olen ollut olemassa.

Olemme siirtyneet keittiön pöytään. Suoma-puoliso tarjoilee kahvileiväksi kulitsaa ja pashaa pääsiäisen jäänteinä. Tulee itäinen olo, vieraanvaraisuudestakin.

– Minussa taistelee itä ja länsi, Issakainen tuumaa.

Issakaisten suku on Karjalasta, mutta Martti Issakaisen toinen isoisä tuli 1800-luvulla Tukholmasta suutariksi Heinävedelle.

Itää löytyy myös Kaavin Kortteisessa syntyneestä puolisosta. Suoma Issakaisen tyttönimi Räsänen kantaa muistumaa Maksima Räisästä, kanta-Räsäsestä, joka tuli Karjalasta Ruotsiin tekemään lähetystyötä, poltti kirkkoja ja pappiloita.

Tätä on villi itä, kohtaamisten rajaseutu, jossa asutaan tarinoissa.

– Tuntuu, että maailmoja häviää ihmisten myötä. Kun he ovat poissa, näitä juttuja ei ole olemassa, ellei niitä ole pantu talteen, isäntä tuumii kutsumuksestaan kirjoittaa asioita ylös.

Kätten jälkeä, polttopuutkin. Kimmo Kirves

Noustaan lopuksi Heinäveden kirkonmäelle. Täällä, Heinäveden maisemaa hallitsevaa puukirkkoa ympäröivällä hautausmaalla lepää kapteeni Martti Virnes, 1942 kaatunut, Heinävedellä muistettu ja arvostettu komppanianpäällikkö.

– Hänen takiaan minulle annettiin nimi Martti, nuorempi kaima kertoo.

Issakaisella on avain kirkkoon kanttorinpaikkuidensa ja kirkollisten luottamustehtäviensä takia. Astumme sisälle puurakennukseen, jota kevätaurinko on jo pakkaskuukausilta lämmittänyt.

– Näin valtava rakennus, toistatuhatta mahtuu sisään. Miten nuo hirsikerrat eivät ole yhtään painuneet, Issakainen ihmettelee menneiden sukupolvien rakennusosaamista.

Kirkon piirsi 1800-luvulla Josef Stenbäck, jonka jäljiltä Itä-Suomi Joensuusta Kiteelle, Muuruvedeltä Nilsiään on täynnä linnamaisia, uusgoottilaisia kivikirkkoja. Heinäveden kirkko on varhaista Stenbäckiä ja vielä puuta.

Rakennukselle on löydetty uutta käyttöä Heinäveden musiikkipäivien konserteissa. Toimittaja on käynyt täällä viimeksi kulttuurikirkossa katsomassa Olli Lyytikäisen taidenäyttelyä. Lyytikäinen on Heinävedellä Tenho Olavi Lyytikäisenä syntynyt ja Heinäveden Petäjäharjun hautausmaalle haudattu, nuorena kuollut mutta silti Suomen kuvataiteeseen jälkensä poptaiteellaan painanut hahmo.

– En kaveria ihteesä tavannut, ehkä. Ilmiö, niin kuin heitä Heinävedeltä on tullut. Toinen vaikka Eino Maironiemi, toimittaja, Vihtarista. Taisi olla teillä Joensuussa tunnettu.

Voi kyllä, Jokelan ja Sointulan taiteilijaravintoloiden mieliharmi omien sanojensakin mukaan. Mutta ilmiö itse Issakainenkin, vaikkei itäisen boheemitaiteen historiaan jälkeään jätäkään.

–  Heikki Turunen se aina sanoo, että hän on Suomen viimeinen maalaiskirjailija. Minä silloin ajattelen, että on, on meitä nyt vielä joku muukin, Issakainen naurahtaa.

– Ei minulla mittään Heikkiä vastaan. Teki minusta jutun Karjalan Maan toimittajavuosinaan.

Monena mies eläessänsä, esimerkiksi 14-vuotiaasta asti tuuraavana kanttorina. Kirjailija Martti Issakainen Heinäveden kirkonmäellä huhtikuussa 2021. Kimmo Kirves

Sitten muistuu Martti Issakaisella mieleen kirjailijakasku, niin kuin niitä kirjailijoilla kollegoista muistuu. Oli kirjallinen matineamatka Keski-Suomessa, Annikki Kariniemi Jyväskylässä luennoimassa. ”Kun tämä Simpatti”, puhui rehevähahmoinen Kariniemi, mihin tuore esikoiskirjailija Turunen korjasi yleisöstä: Simpauttaja!

Tämä Simpatti, jatkoi Kariniemi vielä, minkä Turunen huutaen taas korjasi Simpauttajaksi.

– No eikö se ole yks ja sama, onko se akustiikka vai akvaviitti, oli Kariniemi kuitannut.

Juttusarjassa tutkaillaan itäsuomalaisuutta, savolaisuutta ja karjalaisuutta.

Hän

Martti Issakainen

Syntynyt vuonna 1943 Heinävedellä, jossa edelleen asuu.

Teki elämäntyön maanviljelijänä.

Rinnalla kulkenut kirjailijantyö. Ensimmäinen nuortenkirja 1969, ensimmäinen romaani 1972. Kauno- ja tietokirjallisuutta Weilin+Göösin ja Kirjapajan kaltaisille kustantamoille.

Kirjoittanut myös kuunnelmia ja näytelmiä.

Perusti vuonna 2008 oman kustantamon Soisalo-kirjat.

Kommentoi

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Tilaa uutiskirje

Tilaa päivän tärkeimmät uutiset. Saat joka iltapäivä kuusi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Uutiskirjeen tilaaminen on maksutonta.

Lomaketta suojaa reCAPTCHA, johon pätevät Googlen Tietosuoja ja Käyttöehdot.

Palvelut