Nuorten uupumusta käsittelevien lehtijuttujen ja keskustelujen alta löytyy melkein aina kommentteja, joissa nuorten painolastiin vastataan heittämällä päälle vielä syyllisyys vallitsevasta pandemiasta. Nuoria syytetään rajoitusten rikkomisesta, juhlimisesta ja laiskuudesta. Yllättävän monta kertaa olen törmännyt korona-ajan sota-aikaan vertaamiseen ja huoliin siitä, kuinka nykyinen nuori sukupolvi ei todellakaan selviäisi sodasta, jos eivät edes etäopiskelusta. ’’Lukekaa historiankirjoja!’’ Luin niitä itse asiassa juuri koko kevättalven valmistautuessani ylioppilaskirjoituksiin monen sadan muun nuoren tavoin, joten ei kiitos. Haluaisin elää välillä.
Vuosi on meille pitkä aika, koska olemme vuoden päästä jo eri ihmisiä kuin nyt.
On täysin totta, että nuoren korona-ajan tai minkä tahansa ajan uupumus saattaa hyvinkin näyttää peiton alla läppärin kanssa makoilulta, mutta siellä peiton alla ei aina ole kivaa. Siellä voidaan käydä rajuja päänsisäisiä taisteluita, joiden lopputuloksena ei ole nähtävissä tulevaisuutta tai syitä nousta sängystä.
Suurin osa meistä ei ole suurella porukalla rikkomassa rajoituksia.
Olemmehan me kaikki tämän viruksen kanssa taistellessa samassa veneessä, ovathan aikuisetkin etätöissä tai lomautettuina eivätkä pääse juhlimaan, mutta nuoren kohdalla se vene on alttiimpi keinumiselle. Meillä ei vielä ole vakaata elämäntilannetta tai varmuutta, joita yleensä rakennetaan koulun ja kavereiden kautta. Kun elämänvaihetta leimaa epävarmuus kaikesta ja omakuva rakentuu toisten ihmisten kautta, kotiin neljän seinän sisälle jääminen voi tuntua kaikennielevältä. Ikonisten nuoruuskokemusten kuten vanhojen tanssien, penkkareiden ja ylipäätään opiskeluelämän peruuntuminen herättää kysymyksen: olenko minä edes elänyt nuoruutta? Vuosi on meille pitkä aika, koska olemme vuoden päästä jo eri ihmisiä kuin nyt, ja nämä vuodet määrittelevät sitä, mitä teemme tulevaisuudessa.
Nykyinen nuori sukupolvi ei todellakaan selviäisi sodasta, jos eivät edes etäopiskelusta.
Me tiedämme, että rajoituksille on syynsä ja että tämä aika täytyy vain rämpiä läpi, mutta me tarvitsemme siihen tukea emmekä syyllistämistä. Suurin osa meistä ei ole suurella porukalla rikkomassa rajoituksia ja levittämässä virusmuunnoksia, vaan kotona miettimässä, miten selviäisimme opiskelusta tai ihan vaan hereillä olemisesta. Itkemme omaa riittämättömyyttämme, koska pelkäämme, ettei meillä ole tulevaisuutta teidän yhteiskunnassanne. Jos se on laiskuutta, niin sitten me kai olemme laiskoja. Peiton alle uupuneet opiskelijat voi ehkä vielä sivuuttaa, mutta me olemme tulevaisuus, halusitte tai ette.
Kirjoittaja kuuluu Savon Sanomien nuorten toimitukseen.