Yritystilaus tunnistettu

Voit käyttää palvelun kaikkia sisältöjä vapaasti. Jos haluat kommentoida, kirjaudu sisään henkilökohtaisella Mediatunnuksella.

Vesa Kärkkäisen kolumni Pizzoista pitsoihin ja takaisin

Mieleenpainuvin hetki lyhyellä pitsanleipojan urallani oli se, kun iso lasinen säilykepurkki putosi varpailleni. Yhtäkkiä oli pitkin pizzerian keittiön lattiaa runsaasti lasinsiruja, ananaskiekkoja – ja verta.

Sillä hetkellä en ollut äänetön yhtiömies.

Vielä 1980-luvun suomalaisella maaseudulla pitsa oli ehdottomasti vielä pizza. Se ei ollut arkiruoka, vaan olevinaan eksoottinen tuulahdus Välimeren rannalta. Se oli jossain määrin myös statusjuttu, että maalaispitäjässä oli sellainen ravintola, jossa tarjoiltiin pizzaa.

Oma lukunsa tietysti oli se, mitä kutsuttiin pizzaksi. Vehnäjauhoista tehdyn taikinalätyn päälle pantiin maustettua tomaattikastiketta ja juustoraastetta. Se riitti pizzaksi. Mozzarellaa piti olla, mutta juustomuru muistutti kyllä enemmän edamia. Puhvelinmaidosta tehtyä ja suolaveteen säilöttyä valkoista juustoa kukaan ei osannut kaivata, mutta jauhelihaa ja ananasta sen sijaan vaati moni.

Suomalaiskansalliseen tapaan pizzaan paiskattiin runsaasti täytteitä. Mitä enemmän, sitä parempi pizza, katsoivat asiakkaat. Ja sitä tyyppiä kuuleminen, jonka kukkarolla käsi.

Pizzakulttuuri levisi ympäri Suomen Rabbe Grönblomin ansiosta. Hän perusti ensin Pizzeria N:o 1-ketjun ja sen myytyään myöhemmin vielä Kotipizza-ketjun, jonka tuotteita voi yhä kutsua ihan pizzoiksi, vaikka ketjun tuotteita on viritetty suomalaiseen makuun.

Tahmainen kiekko sai lempinimekseen roiskeläppä.

Italialaisesta arkiruuasta tuli todellista arkiruokaa Suomessa vasta sitten, kun elintarviketeollisuuden suuryritykset toivat markkinoille jos minkälaista lättyä. Ne pitsat eivät muistuttaneet entistäkään vähää pizzoja. Ei ihme, että muovikääröön suljettu tahmainen kiekko sai lempinimekseen roiskeläppä.

Vaan miten on nyt? Kiitos etenkin koronan, pyrkimys alkuperäisyyteen pizzakulttuurissa on lyönyt läpi paitsi monissa pizzerioissa myös kotikeittiöissä kautta koko Suomen. Alkuperäisellä tarkoitetaan useimmiten pizzan napolilaista versiota. Siinä tärkein juttu on pohja. Ollakseen hyvä, taikinan pitää nousta pitkään. Miten pitkään, siitä sopiikin sitten väitellä ja viisastella kuten netistä näkyy.

Ilman hyvää uunia hyväkin pizza jää haaveeksi. Arina toki kuumenee kylliksi leivinuunissa, mutta ylälämpöä usein puuttuu. Ongelma on ratkaistu. Markkinoille on tullut uuneja, joissa ylälämpö ei lopu. Yli 400 astetta pitää olla ja pizza paistuu minuutissa. Aito pizza onnistuu siis myös kotona, tosin työläästi. Kokemusta on.

Niin muuten, se ananas. Se ei kuulu pizzaan. Pitsaan sitä passaa laittaa.