Markus Karjalaisen kolumni: En odotakaan olympiakisoja

Markus Karjalainen

Markus Karjalainen

Tokiossa avattiin olympiakisat perjantaina.

Kisahuuma on ollut jotain, mikä on vienyt urheilutoimittajaa eteenpäin. Olympiarenkaat, niiden historia ja varhaiset sankariteot olivat 1960-luvun pienelle pojalle jotain ainutlaatuista. Isän kirjasto ei riittänyt, vaan mieli teki lukea urheilusta kaikki alkaen antiikin sankareista.

Pölyisten kirjojen mustavalkoiset kuvat tutkin tarkoin. Mietin, että hymyileekö Hannes Kolehmainen ylittäessään maaliviivan olympiavoittajana vuoden 1912 Tukholman radalla.

Kyllä, hän ansaitsi lempinimensä Hymyilevä Hannes. Olihan se suuri voitto Suomelle, vaikka jälkikäteen arvioiden Kolehmainen ei juossutkaan maatamme ihan koko maailman kartalle.

Paavo Nurmi ja Ville Ritola jatkoivat suurjuoksijoiden sarjaa. He kasvattivat kansallistuntoani vuosikymmenien jälkeen. Teinivuosinani olympiakisat saatiin kotiin ja televisioon.

Kiitos niistä aidon ilon päivistä, Lasse Virén ja kumppanit!

Ei ollut tapana etsiä moitteen sanaa urheilusta.

Kun hiihtäjät ja mäkihyppääjät menestyivät, niin uravalintani tuntui selvältä. Halusin kirjoittaa urheilusta.

Olympiakisojen alkuvuosina lehtien ja sähköinen toimittaminen eivät olleet ainakaan kriitikkiä pursuvia sivustoja. Kuuluisat urheilutoimittajat olivat sinivalkoisia ääniä isänmaan asialla. Vielä 1970-luvulla ei ollut tapana etsiä moitteen sanaa urheilusta.

Kun olin ensimmäisissä olympiakisoissani vuonna 1988 Calgaryssä, voitti Matti Nykänen kolme kultamitalia. Suomea ja Mattiamme hehkutettiin, mutta jo silloin oli havaittavissa säröjä puhtaaseen urheilun kilpeen.

Matti ei ollutkaan puhdas pulmunen.

Niiden vuosien jälkeen urheilussa on saatu skandaali toisensa jälkeen. Jopa suomalaisilta urheilujohtajilta on alkanut kuulua soraääniä. Urheiluliiton puheenjohtaja Sami Itani kyseenalaisti jopa olympiakisat hyvin perusteluin.

Onko niihin syytä uhrata niin paljon energiaa – eli käytännössä rahaa?

Olympiakisojen järjestäminen on mielettömän kallista. Pelin voisi puolestani puhaltaa poikki, mutta urheilijoiden on saatava urheilla.

En äkkiä keksi, mikä olisi yksilöurheilijalle suurempi palkinto kuin olympiavoitto. Unelmat on tehty saavutettaviksi, eikä sitä voi kieltää.

Nyt kuitenkin realismin vaakakuppi kallistuu suuntaan, jota ei toivo kukaan. Koronakisat järjestetään, koska Kansainvälisen olympiakomitean on pakko tehdä se.

Tokio ei iske tajuntaani samoin kuin niin monet muut tapahtumat. Hienoja urheilijoita nähdään tuutin täydeltä, mutta ilman koronaakin epäilyksen siemeniä on kylvetty paljon. Kuinka olisi mahdollisuus palata vanhojen mielikuvieni urheilumaailmaan?

Valitettavasti millään opein.

Kirjoittaja on urheilutoimittaja.

Kommentoi

Uutiskirje

Tilaa päivän tärkeimmät uutiset. Saat joka iltapäivä kuusi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Uutiskirjeen tilaaminen on maksutonta.

Lomaketta suojaa reCAPTCHA, johon pätevät Googlen Tietosuoja ja Käyttöehdot.

Palvelut