Syövyttävällä hapolla tehtävästä väkivallasta kertovan dokumentin valmistuminen kesti lähes 10 vuotta – mukana savolaisia tekijöitä

Deus Dwesigyen kasvoja leikattiin hapolla tehdyn väkivallan jälkeen yli 15 kertaa. Antti Savolainen

Kimmo Nevalainen

Melkein kymmenen vuotta se otti, mutta nyt lopputulos on katsottavissa virtuaalisesti ympäri maailman kansainvälisen LA Shorts -elokuvafestivaalin kautta. Kysymyksessä on puolen tunnin dokumentti A Burning Voice, joka kertoo syövyttävällä hapolla tehtävästä väkivallasta.

Dokumentilla on vahvat kytkökset Savoon. Ohjaaja Pirjo Ojala asuu tätä nykyä Vantaalla, mutta hänellä on pitkä kuopiolaistausta. Tanssija-koreografi Anna Venäläinen on lähtöisin Leppävirralta, ja äänittäjä-tuottaja Anu Sorsa asuu siellä edelleen.

Vuonna 2012 ohjaaja Pirjo Ojala etsi yhteisötaiteilijaa, joka ei kavahda rankkojakaan aiheita. Anna Venäläinen kiinnostui, ja kaksikon yhteistyö alkoi.

Alun perin elokuvan nimi piti olla Burning Voices, ja sen piti kertoa hapolla tehdyistä hyökkäyksistä Pakistanissa, USA:ssa ja Ugandassa.

Ojalan mukaan koko idea happoväkivallan ja liikkeen yhdistämisestä lähti intuitiosta.

– Se liittyi siihen, että kun ei välttämättä pysty aina kertomaan asioista sanallisesti, niin voisiko niitä kuvittaa liikkeellä, Ojala sanoo.

Ojala sai idean happoväkivallan seurauksista pakistanilaiselta ystävältään vuonna 2009, ja pari vuotta aihetta kypsyteltyään hän lähti viemään sitä eteenpäin.

Tanssija-koreografi Anna Venäläinen oli ensimmäisen kerran mukana tekemässä dokumenttielokuvaa. Mikko Makkonen

Vuonna 2017 oli tarkoitus viimein lähteä reissun päälle, kun rahoitustakin oli saatu järjestymään. Ajatuksena oli kuvata aluksi happohyökkäyksen kokenut transsukupuolinen Pakistanissa. Sen jälkeen kuvattaisiin happohyökkäysten uhrit Ugandassa ja USA:ssa.

Kaikki ei kuitenkaan aina mene niin kuin on suunniteltu. Pakistanin viisumeita odotettiin kuukausia, mutta lopulta niitä ei myönnetty ollenkaan.

– Ehkä dokumentin tekijät koettiin Pakistanissa jotenkin uhkaavina. En osaa sanoa, oliko aiheella jotain merkitystä aiheeseen. Siellä happoväkivalta on käsittääkseni aika yleistä, Venäläinen sanoo.

Lopulta vain Ugandan kuvaukset saatiin loppuun, kun USA:n valmistelutkin menivät lopulta puihin. Ennakkokuvauksia kyllä tehtiin, mutta rahoituskuvioihin tuli ongelmia. Haastateltavan piti tulla Suomeen, mutta niin ei lopulta käynyt.

Ojala myöntää, että usko meinasi välillä loppua.

– Varmaan välillä tuli pientä hyvää uutista, joka vei eteenpäin. Työryhmä oli sitoutunut, ja kun meillä oli päähenkilö, en halunnut luovuttaa senkään takia. Jos en olisi ollut vastuussa kenellekään ja olisi ollut vain idea, se olisi ollut helpompi haudata.

– Happoväkivallan uhrit ovat muutenkin pimennossa eikä heidän tarinaansa kerrota. Mitä se olisi ollut, jos leffaakaan ei olisi saatu tehtyä?

Anna Venäläinen myöntää, että epätoivon hetkiä projektin kanssa tuli elettyä.

– Pirjo oli todella sinnikäs, ja lopulta se kannatti, kun pääsimme kansainväliselle festivaalille, Venäläinen sanoo.

A Burning Voice elokuvan päähenkilö on Deus Twesigye, jonka Ojala tapasi sattumalta ensimmäisellä Ugandan-taustamatkallaan vuonna 2013.

– Erään toisen henkilön oli tarkoitus olla päähenkilö, mutta siitä ei tullut mitään. Deusin tavattuani mietin, että yksi päähenkilö voisi olla mies.

No, hänestä tuli lopulta ainoa päähenkilö.

– Aluksi se tuntui vähän torsolta idealta, mutta lopputuloksena syntyi minun mielestäni aika hieno henkilökuva. Jos mukana olisi ollut kolme henkilöä, se olisi ollut happoväkivaltadokumentti. Nyt tämä on elämäntarina, Venäläinen sanoo.

Ugandaa varten varoja kerättiin joukkorahoituskampanjalla ja kuvaamaan päästiin vuonna 2018.

Akateemisen koulutuksen saanut Deus Twesigye sai happoa kasvoilleen vuonna 2010 entiseltä tyttöystävältään. Twesigyen kasvoja leikattiin yli 15 kertaa, ja leikkaukset olivat sekä kivuliaita että kalliita.

Neljä vuotta happohyökkäyksen jälkeen Twesigye oli liikkeellä moottoripyörällä, kun hänen päälleen ajettiin autolla. Onnettomuuden seurauksena toinen jalka jouduttiin lopulta amputoimaan polven yläpuolelta.

Tarina on julma ja mieletön, mutta lohduton se ei ole.

– Katsoimme aiheesta tehtyjä dokumentteja, ja niissä revitellään paljon enemmän. Heti happohyökkäyksen jälkeen otettuja kuvia näytämme hyvin vähän. Emme halunneet mässäillä, Venäläinen kertoo.

– Idea on selviytyjästä eikä uhrista. Kaikesta koetusta huolimatta dokumentti päättyy toiveikkuuteen, Venäläinen korostaa.

Mutta palataan koreografiaan. Mikä oli käytännössä Venäläisen tehtävä? Työryhmä järjesti etukäteen kaksi residenssiä, joissa Venäläisen ideoita testattiin. Lopulliset Twesigyen liikkeet kuvattiin Kampalassa sijaitsevassa teatteritilassa.

– Osa liikkeistä suunniteltiin etukäteen, osa paikan päällä.

Kun Twesigye ei ole tanssija, Venäläinen myöntää, että kuvauksissa vierähti hetki aikaa, jotta työtyhmä sai pääosanesittäjän luottamuksen semminkin, kun valkoiset ihmiset tulivat häärimään omia asioitaan ympärille.

Twesigye oli tanssinut vain diskossa, ja kun hänellä oli tekojalka, se aiheutti omia ongelmiaan.

– Nykytanssista hyödynsin lattialla tehtäviä liikkeitä, ja hän oli itse asiassa ketterä, kun hänen ei tarvinnut olla pystyssä.

– Vaikka päivät olivat pitkiä, Deus tuli hyvin mukaan ehdotuksiini, jaksoi ja oli ennakkoluuloton.

Anna Venäläinen myöntää, että näin pitkässä projektissa hän ei ole ennen ollut mukana.

– Ainakin tämä opetti sen, ettei kannata ikinä luovuttaa. Kiinnostavaa oli työskennellä elokuvan tekijöiden kanssa. Heidän lähtökohtansa ovat erilaiset kuin tanssiprojekteissa.

Lähtisitkö uudelleen?

– Pitäisi harkita kaksi kertaa. Olihan tuo aika antoisaa. Monia juttuja tekisin toisin. Mutta kyllä – lähtisin uudelleen.

A Burning Voice nähdään seuraavaksi osana Tampereella järjestettävää ACCAC Kulttuuri 2.0 - festivaalin ohjelmistoa 25.–28.8.2021

Ilmiö

Happoväkivalta

Happohyökkäyksiä tehdään happoväkivallan uhreja auttavan Acid Survivors Trust International -järjestön mukaan ympäri maailman noin 1500 vuodessa.

Hyökkäyksiä on luultavasti paljon enemmän, koska kaikki tapaukset eivät tule tietoon.

Happohyökkäyksiä tapahtuu myös Euroopassa, muun muassa Britanniassa.

Uhreista naisia ja lapsia on noin 80 prosenttia. Alueellisia eroja on: Ugandassa uhreista miehiä on 43 prosenttia.

Kysymys on usein kostosta tai mustasukkaisuudesta. Syy voi olla myös politiikkaan tai liike-elämään liittyvä.

Kommentoi

Mainos: Savon Sanomat

Monipuoliset sisältömme odottavat sinua!

| Päivitetty

Uutiskirje

Tilaa päivän tärkeimmät uutiset. Saat joka iltapäivä kuusi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Uutiskirjeen tilaaminen on maksutonta.

Lomaketta suojaa reCAPTCHA, johon pätevät Googlen Tietosuoja ja Käyttöehdot.

Palvelut