Tyttärensä itsemurhan kokenut äiti hämmästelee, miksi nuoret eivät pääse terapiaan

Saija Kauhanen

Syyskuun ensimmäinen on vuoden pahin päivä. Jo viikkoja sitä ennen Marjaana, 60, alkaa käydä mielessään neljän vuoden takaisia tapahtumia. Entä jos hän olisi mennyt Tampereella asuvan tyttärensä luo aikaisemmin? Entä jos tytär olisikin päässyt Kelan terapiaan?

Tänä vuonna äidin tuska laimeni hieman jo nopeammin.

Edellisvuosina syksyt olivat yhtä kykenemättömyyttä ja kauhua.

Veera oli taiteellisesti lahjakas nuori nainen. Hän haki monta kertaa opiskelemaan taidealan kouluun, teki portfoliot, kävi pääsykokeet mutta ei ollut päässyt vielä 26-vuotiaanakaan sisään.

Vuonna 2014 Veera oli muuttanut Tampereelle miesystävänsä kanssa, mutta ero tuli jo ensimmäisenä syksynä, ja Veera jäi asumaan yhdessä vuokrattuun asuntoon. Samana vuonna Veeran isä sairastui kuolemaan johtavaan ALS-sairauteen.

– Elämäntilanne oli vaikea. Kävin töissä ja olin omaishoitajana. Yhteydenpito Veeran kanssa harveni, ja tuntui, että hän haluaa elää nuoren aikuisen omaa elämää. Tapasimme harvoin, Marjaana muistelee.

Hän haluaa esiintyä haastattelussa tunnistamattomana suojellakseen itseään ja nuorinta tytärtään.

Viimeisen reissun Tampereelle Marjaana teki elokuussa vuonna 2017. Veeralla oli ollut masennusta, ja hän jonotti Kelan terapiaa.

– Masentuneelle ihmiselle terapiaprosessi on liian mutkikas ja hidas. Myöhemmin selvisi, että Veeralle oli määrätty psyykenlääkkeitä.

Veera soitti äidilleen myöhään illalla elokuun viimeisenä päivänä. Hän kertoi, että oli yrittänyt itsemurhaa lääkkeillä edellisenä sunnuntaina.

– En ollut pystynyt edes ajattelemaan sellaista. Juttelimme pitkään ja toivoin, että hän hakeutuisi lääkäriin, mutta Veera ei halunnut mennä. Lopuksi hän vakuutti, ettei halua enää kuolla.

Marjaana huolestui puhelusta niin, että lähti junalla Tampereelle seuraavana päivänä. Hän viestitteli junasta Veeralle, että tämä tulisi asemalle vastaan. Kukaan ei vastannut.

Marjaana ajoi taksilla Veeran asunnolle, soitti ovikelloa, huuteli tyttöä oven takana ja etsi sitten vara-avaimen pimeältä pihalta.

– Löysin Veeran kuolleena asunnon lattialta. Myöhemmin selvisi, että hän oli kuollut jo aamupäivällä kello 11.

He sanovat ”suisidaalinen, teki suisidin.” Niin he sanovat osoittaakseen, että he ovat asian yläpuolella. Ammatillisesti uloskirjoittavat itsensä. Ja lukitsen portin. Minulta ette mitään koskaan tule saamaan. Älä kävele pihamaalleni. Pääsy kielletty. Ulos. (19.6.2021)

Kun Veera kuoli perjantaina, Marjaana oli ostanut arkun ja hautapaikat Veeralle jo maanantaina. Samalla hän hankki hautapaikat miehelleen ja itselleen. Kuoleman jälkeen oli pakko toimia. Sitten iski kolmen kuukauden totaalinen kyvyttömyys, ja perheen tuolloin 20-vuotias nuorin tytär otti vastuun kodista ja äidistään.

Marjaana oli ensin kolme kuukautta sairauslomalla, sen jälkeen osa-aikasairauslomalla miehen kuolemaan asti. Puoliso menehtyi keväällä 2018.

– Mieheni otti tiedon Veeran kuolemasta äärettömän raskaasti. Hän siirtyi pian tiedon saatuaan laitoshoitoon ja sitten sairaalaan. En pystynyt häntä enää kotona hoitamaan.

Syyskuun ensimmäinen. Kaikki entiset vuodet päättyivät eikä uutta enää tullut. Sinun mukanasi lähtivät värit, linnunlaulu loppui, alkoi vaahteran loputon itku ikkunan takana. Oli ensimmäinen syksy. Alkoi minun elämäni uusi vuodenkierto; haudalle ja haudalta pois. (1.11.2019)

Kokoaikatyöhön Marjaana palasi vuoden kuluttua Veeran kuolemasta, mutta suru on pusertanut fyysistä terveyttä, muistia ja keskittymiskykyä. Toipuminen on ollut hidasta, mutta vähitellen vuosien myötä voimat ovat palautuneet.

– Työnantaja on suhtautunut tilanteeseeni ymmärtäväisesti.

Veeran kuoleman jälkeinen suru on yhä kokoaikaista. Välillä surun pystyy panemaan syrjään, kunnes se nousee taas.

– Jälkikäteen olen miettinyt, että olisi pitänyt mennä Veeran luo heti ja että olisi pitänyt käydä Tampereella useammin. Syyllisyys on kestoteema, kun käsittelen suruani vertaistukihenkilöiden kanssa.

Vastavärit, sanoi kukkakauppias, kun neljän suruvuoden vuosipäivänä halusin viedä sinulle yhden oranssin gladioluksen ja neljä kirkuvan violettia neilikkaa, yksi kullekin suruvuodelle. Olkoon, sanoin, vaikka eivät ne edes ole. Sen sinä olisit jo alle kouluiässä tiennyt. Sinä olet oranssi gladiolus, niin kaunis ja hehkuvan kirkas. (1.9.2021)

Vertaistukea ja tärkeää hiljaista tietoa Marjaana on löytänyt Surunauha-yhdistyksestä, jonka ryhmissä hän toimii itsekin ohjaajana ja vertaistukihenkilönä.

– Itseltäni katosivat sanat Veeran kuoleman jälkeen enkä osannut enää ilmaista tuntemuksiani. Vertaisryhmissä hyvää on se, että ihmiset sanovat ääneen asioita, joita jokaisen on vaikea ilmaista.

Tärkeimmät vertaistukihenkilönsä, kaksi äitiä, Marjaana löysi vuonna 2019 Karjalohjalla pidetyllä vertaistukileirillä.

– Näiden naisten kanssa jaamme tuntemuksia Whatsappissa päivittäin. Olemme kokeneet erilaisia rankkoja elämäntilanteita, mutta suru on yhteinen.

Marjaana käsittelee suruaan myös valokuvaamalla omia mielenmaisemiaan Instagramiin (@surukuvia) sekä kirjoittamalla runoja (surukuvia.blogspot.com), joita on käytetty myös tässä jutussa.

Marjaana kokee, etteivät perheen tytöt saaneet tukea isän sairastuttua. Hänen mielestään terveydenhuoltojärjestelmämme ei pysty auttamaan vakavasti sairastuneiden tai itsemurhan tehneiden läheisiä. Erityisesti nuorille hän toivoo nykyistä suorempaa reittiä terapiaan.

Myös Marjaanan nuorempi tytär on kokenut masennuksen. Hän sairastui siihen sinniteltyään ensin äidin tukena Veeran kuoleman jälkeen.

– Hän on ollut aina niin valoisa ihminen, että luotan hänen selviämiseensä. Vuosien taistelun jälkeen hän on vihdoin saanut apua.

Kommentoi

Mainos: Savon Sanomat

Monipuoliset sisältömme odottavat sinua!

| Päivitetty

Mainos: Lämpövelho oy

3 syytä, miksi vuosi 2022 on otollisin aika vaihtaa lämmitysjärjestelmä maalämpöön

| Päivitetty

Uutiskirje

Tilaa päivän tärkeimmät uutiset. Saat joka iltapäivä kuusi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Uutiskirjeen tilaaminen on maksutonta.

Lomaketta suojaa reCAPTCHA, johon pätevät Googlen Tietosuoja ja Käyttöehdot.

Palvelut