Unohtumattomia kohtaamisia

Tomi T. Turunen

Tomi T. Turunen

Kohtaamme elämämme aikana tuhansia ihmisiä. Suurin osa tapaamisista unohtuu nopeasti, mutta jotkut jättävät lyhyessäkin hetkessä unohtumattoman jäljen.

Matkustin lähes 30 vuotta sitten syksyllä junalla Unkarissa yliopistokaupunki Debrecenistä Budapestiin. Samassa vaunussa vastapäätäni istui noin 40-vuotias unkarilainen mies, joka kuunteli hetken minun ja opiskelukavereideni puheita ja kysyi saksaksi, olemmeko suomalaisia.

Sen jälkeen keskustelin miehen kanssa toista tuntia isoista kysymyksistä: syntymästä ja kuolemasta, elämän ainutkertaisuudesta, kielistä, valtioiden rajoista ja ulkoavaruudesta.

Kyseessä oli monella tapaa melko tyypillinen kahden toisilleen aiemmin ventovieraan ihmisen kohtaaminen. Erikoisen tilanteesta teki lähinnä se, ettei meillä ollut yhteistä kieltä ja silti keskustelimme pitkään. Unkarilaismies puhui äidinkielensä lisäksi saksaa ja venäjää. Minun unkarin taitoni oli siihen aikaan muutama arkinen fraasi ja ehkä noin 50 sanaa. Saksaa hallitsin ehkä saman verran ja venäjää vähemmän. Minä tarjosin suomemme lisäksi englantia, ruotsia ja viroa. Yhtään kyseisistä kielistä mies ei ollut koskaan opiskellut.

Hämmästelen edelleen, miten ymmärsimme toisiamme ja pääsimme jutuissamme eteenpäin.

Apunamme oli toki kynä ja paperia. Lisäksi käytössämme oli rajallinen määrä yhteistä sanastoa, koska maailman kielet lainaavat toisiltaan paljon. Lisäksi saksa, venäjä, englanti ja ruotsi kuuluvat samaan indoeurooppalaiseen kielikuntaan ja unkari, suomi sekä viro puolestaan suomalais-ugrilaisiin kieliin. Välillä kielten sukulaisuudesta oli apua ja tosinaan joku opiskelijakavereistenakin osallistui keskusteluun ja auttoi. Google-kääntäjästä tai vastaavista ei siihen aikaan osannut edes haaveilla.

Uskon, että yhteistä kieltäkin tärkeämpää kohtaamisessamme oli, että ajatuksemme kulkivat samalla taajuudella. Toisen tarjoamaa jälkeä oli helppo seurata.

Positiivisen kohtaamisen muistaa helpommin kuin ikävän. 2002–2003 talvella, kun asuin perheeni kanssa Kreetalla, ulkoilutin kahta ceskyterrieriämme usein Makrigialoksen kylän liepeillä hiekkatietä, joka kulki paikallisen maanviljelijän kasvihuoneiden ja peltojen vierestä. Aina kohdatessamme mies tervehti iloisesti hymyillen ja usein hän tyrkkäsi käteeni kurkkuja, jotka olivat Euroopan unionin mielestä liian käyriä myytäviksi. Toisinaan sain kotiinviemisiksi myös tomaatteja. En muista enää miehen nimeä. Olen varma, että jossakin vaiheessa esittäydyimme. Miehen kasvot ja iloinen olemus tulevat sen sijaan edelleen mieleeni vaivatta.

Merkitykselliseen kohtaamiseen ei tarvita yhteistä kieltä. Meidän ei tarvitse jakaa yhteisiä elämänarvoja. Voimme uskoa erilaisiin asioihin tai olla kokonaan uskomatta. Jokainen kanssakulkija saattaa ohikiitävässä hetkessä olla toiselle arvokas. Jokainen muistijälki pistää ajattelemaan ja siksi kasvattaa. Tärkeää onkin vain nostaa katse kengän kärjistä ja tutkiskella uteliaana, millaisia eläjiä seuranamme liikkuu. Toisinaan voi vastata ystävälliseen hymyyn pienellä sanalla, eleellä tai ilmeellä.

Kanssakulkijani älä siis ihmettele, jos joskus tarjoudun juttusille torin laidalla, junan ravintolavaunussa tai apteekin jonossa. En ole myymässä mitään.

Elämä tarjoaa unohtumattomia kohtaamisia, vain jos hetkille antaa mahdollisuuden.

Kirjoittaja on vuorovastaava.

Kommentoi

Uutiskirje

Tilaa päivän tärkeimmät uutiset. Saat joka iltapäivä kuusi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Uutiskirjeen tilaaminen on maksutonta.

Lomaketta suojaa reCAPTCHA, johon pätevät Googlen Tietosuoja ja Käyttöehdot.

Palvelut