Martti Ripaojan kolumni Vaka vanha Vee suuren carbonara-hämmennyksen keskellä

Ystäväni naureskelee carbonara-purismilleni. Siis sille, että herkästi ojennan ruokablogisteja, ketjuravintoloita ja superkokkeja, jotka tarjoavat omia viritelmiään klassisesta italialaisesta ruokalajista, pasta alla carbonarasta.

Carbonaraan ei tule kermaa. Eikä herneitä, herkkusieniä, valkosipulia tai chiliä, ei sipuliakaan.

Mutkaton herkkuruoka on kotoisin Roomaa ympäröivästä Latiumin (Lazio) maakunnasta. Nimi kytkee sen hiilimiilunpolttajiin, mutta yhteys on epäselvä. Carbonari oli myös 1800-luvulla itsenäisyyttä ajanut napolilainen salaseura.

Ainekset ovat yksinkertaiset. Pastaa, tavallisimmin spagettia, guancialea eli suolattua possunposkea, munia, mustapippuria ja pecorino-juustoa. Kermaisuus syntyy tärkkelyspitoisen pastankeittoveden ja kananmunien emulsiosta, kermaa ei tarvita.

Guancialea on Suomesta vaikea saada, pancettaa eli italialaista siankylkeä saa helpommin. Ehkä meille sallitaan pekoni, vaikka paikalliset pitävät guancialea ehdottomasti parempana: sen rasva käyttäytyy taitajien mukaan paremmin eikä siinä ole pekonin savunmakua.

Terävämpi pecorino on aidompi valinta kuin parmesaani. Mutta siinä se, ei ihmeitä.

Sanoilla ja niiden sisällöllä on väliä.

Kaupan hyllyssä tuli vastaan ääriesimerkki. Hetki Pasta Carbonara -valmisannos on "herkullinen yhdistelmä chilimaustettua pastaa, tomaattisalsaa, peperonia, cheddarjuustotäytettä, ranskankermaa, tomaattia ja savustettua pekonia".

Ei. Ei todellakaan. Se voi olla hyvääkin, mutta ei carbonaraa. Kaikki autot eivät ole Fordeja, vaikka kaverini oli lapsena sitä mieltä. "Ford Fiiu."

Miksi tällä on merkitystä? Siksi, että asioilla on nimet, ja riittävän täsmälliset nimet auttavat ymmärtämistä. Etenkin kun esimerkiksi pasta carbonaran nimi ei sinänsä juuri kerro sisällöstä. Hernekeiton tai läskisoosin nimestä voi päätellä jo jotain, vaikka uskoisin valmisruokateollisuuden pystyvän tässäkin ihmeisiin.

Sanoilla ja niiden sisällöllä on väliä, suomen kaltaisen pienen kielen puhujille erityisesti. Voimallisia ovat loitsut Harry Potter -kirjoissa ja J.R.R.Tolkienin teoksissa. Fantasiakirjailija Ursula K.LeGuinin Maameren tarinoissa jokaisella ihmisellä, eläimellä ja asialla oli salainen tosinimensä, jonka tunteminen antoi valtaa nimettyyn.

Kalevalassa taistellaan enemmän sanan kuin miekan mahdilla. Väinämöinenkin päätyy jättiläistietäjä Antero Vipusen vatsaan etsiessään loitsustaan puuttuvia kolmea sanaa.

Ehkä ne olivat kananmuna, guanciale ja pecorino.

Kirjoittaja on toimittaja Keski-Savossa.

Lue lisää aiheesta

Etusivulla nyt

Luetuimmat

Mistä tänään puhutaan?

Tilaa päivän tärkeimmät uutiset. Saat joka iltapäivä kuusi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Uutiskirjeen tilaaminen on maksutonta.

Lomaketta suojaa reCAPTCHA, johon pätevät Googlen Tietosuoja ja Käyttöehdot.

Palvelut