Sami Vainion kolumni Historian loppuon aina uudelleenajankohtainen

Yhdysvaltalaisen politiikan tutkijan Francis Fukuyaman 1990-luvun vaihteessa esittämä väite historian loppumisesta demokratian voittoon on jäänyt elämään. Siihen on viitattu tyyppiesimerkkinä liberaalista harhasta, jonka myöhemmät tapahtumat ovat moneen kertaan kumonneet. Ideologioiden taistelu ei haihtunut, autoritaariset hallinnot ovat vallanneet alaa ja aina uusia sotia syttyy. Historia siis jatkuu kuten aina ennenkin.

Fukuyaman teeseissä oli mukana aimo annos ajanjakson omahyväistä optimismia, joka lännessä kumpusi Neuvostoliiton romahduksesta. Fukuyama ei kuitenkaan esittänyt historian loppua kirjaimellisesti, kuten hän on sittemmin huomauttanut muun muassa kirjassaan Identiteetti (suom. 2020). Näinhän monisäikeisille ajatuskuluille usein käy, kun ne tiivistetään mediassa, ja myöhemmät viittaukset nojaavat vain näihin tiivistyksiin.

Fukuyaman väitteen varsinainen ydin oli nimittäin seuraava: liberaali demokratia on ihmiskunnan ideologisen evoluution huipentuma. Olen tästä samaa mieltä, nyt yhä varmemmin kuin ennen.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan sekä horjuttaa että vahvistaa Fukuyaman oppeja kolmen vuosikymmenen takaa. Ilmeistä on, että historia jatkuu, vieläpä kaikkein synkimmässä, ikiaikaisessa, ihmisyksilöiden ruumiit ja kohtalot murskaksi jauhavassa merkityksessä.

Fukuyama oli ydinsanomassaan oikeassa.

Samalla kuitenkin liberaali demokratia yleisinhimillisenä hyvän yhteiskunnan mallina kirkastuu entisestään Putinin murhaavan sortokoneiston rinnalla. Demokratia ei ole täydellinen järjestelmä, mutta sen vaihtoehdot ovat toinen toistaan kurjempia. Fukuyama oli ydinsanomassaan oikeassa.

Viime aikoina Fukuyama on jälleen esiintynyt taajaan mediassa kommentoiden sekä Ukrainan sotaa että kirjaansa Liberalism and Its Discontents. Kirjassa Fukuyama kuvaa uusia haasteita, joita liberaali demokratia on kohdannut sekä oikealta että vasemmalta.

Yhdysvalloissa Trump ja ympäri Eurooppaa laitaoikeistolainen populismi kieltävät poliittisen liberalismin historiallisen perinnön, johon kuuluvat kansalaisoikeudet, perustuslaillisuus sekä oikeusvaltion ja vallanjaon periaatteet. Nämä institutionaaliset pilarit ovat demokratian turva tyranniaa vastaan.

Vasemmistolainen identiteettipolitiikka puolestaan haastaa liberaalit oikeudet luokitellessaan ihmisiä esimerkiksi etnisiin tai uskonnollisiin lokeroihin. Pahimmillaan yksilönvapauksia sorretaan autoritaaristen osakulttuurien vankiloissa. Tämä havainnollistaa Fukuyaman ajatusta edistyksen päätepisteestä. Yhteiskunnan täydellistymisellä on rajansa, ja liberaali kulttuuri voi kääntyä myös itseään vastaan.

Putin pitää liberalismia vanhentuneena oppina ja siihen kuuluvaa moniarvoisuutta rappiona. Myöskään identiteettipolitiikka ei ole hänelle vierasta. Juuri yhteiseen identiteettiin Putin vetoa ristiretkellään, jonka on tarkoitus palauttaa Ukraina suureen slaavilaiseen kansojen perheeseen.

Optimismista Fukuyama ei luovu. Esseessään Financial Timesissa (4.3.) hän ennustaa, että Venäjä häviää sodan, joskin hirvittävin Ukrainalle koituvin kustannuksin. Ukrainalaisten sankaruus voi kuitenkin inspiroida uutta demokratian aaltoa koko maailmassa.

Fukuyama haluaa uskoa ”vuoden 1989 henkeen”. Kuten tuolloin, vapaan maailman puolustus vaatii ensin uskoa vapauden arvoon. Vasta siitä seuraavat teot.

Kirjoittaja on uutistoimittaja.

Etusivulla nyt

Luetuimmat

Mistä tänään puhutaan?

Tilaa päivän tärkeimmät uutiset. Saat joka iltapäivä kuusi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Uutiskirjeen tilaaminen on maksutonta.

Lomaketta suojaa reCAPTCHA, johon pätevät Googlen Tietosuoja ja Käyttöehdot.

Palvelut