Yritystilaus tunnistettu

Voit käyttää palvelun kaikkia sisältöjä vapaasti. Jos haluat kommentoida, kirjaudu sisään henkilökohtaisella Mediatunnuksella.

Elokuva-arvio | Ei me puhuta eikä pussata, vaan lauletaan karaokea

Dokumenttielokuva suomalaisista karaokelaulajista kertoo tarinoita maasta, jossa moni avautuu pubin laulumikkiin tarttuessaan.

Elokuvat

Karaokeparatiisi

Ohjaus Einari Paakkanen. Rooleissa: Eeva-Riitta ” Evi” Salmelin, Kari Räihä, Laura Salmelainen, Elina, Toni.

Karaoke – tuo amatööriviihteen spektaakkelimainen muoto – on ilahduttanut meitä jo vuodesta 1991 alkaen, jolloin Suomeen perustettiin ensimmäiset karaokebaarit. Pubit ja baarit tulevat ja menevät, mutta karaoke on vain jäänyt.

Mikä ihme saa niin kovin monet jäyhät suomalaiset tarttumaan mikkiin ja paljastamaan itseään laulamalla? Mitä mahtaa olla suomalaisen karaokesuosion taustalla? Mitä ihmisessä tapahtuu, kun hän laulaa karaokea?

Näitä kysymyksiä ja ilmiön taustalla olevia vaikuttimia tutkiskellaan Einari Paakkasen ohjaamassa uutuusdokumentissa. Päähenkilöiksi ovat valikoituneet neljä hyvin erityyppistä karaokelaulajaa sekä maan ehkä kokenein karaokelaulattaja Eeva-Riitta Salmelin.

Salmelin on laulattanut suomalaisia karaokessa 27 vuotta ja melkein 6 000 keikan verran. Hänellä on kokemuksesta kumpuava syvällinen näkemys siitä, miksi ihmiset laulavat karaokea ja mitä he siten itselleen saavat.

Karaokelaulujensa taustoja valottavat Elina, Laura, Kari ja Toni ovat kaikki hyvin erilaisia niin ihmisinä kuin esiintyjinäkin. Heidän motiivinsa lavalle nousemiseen, mikkiin tarttumiseen ja laulamiseen ovat tyystin omanlaisiaan.

Ja silti he saavat jokaisesta esiintymisestään itselleen ja elämäänsä todella paljon sellaista, mitä ei sanoin voi kuvata. Juuri näiden päähenkilöiksi valikoitujen laulajien moninaisuus ja rohkeus kantavat tätä elokuvaa.

Toki se, että elokuvan esittämän karaoketarpeen taustalta paljastuu pääasiallisesti tragedioita (itsemurha, lapsen kuolema, Parkinsonin tauti, ujous ja naisen kaipuu), leimaa kokonaisuutta melkoisella melankolialla.

Ikään kuin kotimaisen karaoken suosion taustalla olisi pääasiallisesti murheellisten laulujen maan synkkämielisyys. Vaan silti kokonaisuus kääntyy kuitenkin taidokkaasti ja yllätyksellisesti toivon sekä elämänilon puolella.

Kokonaisuus kärsii hieman kuvituskuvista (maisemakuvia ja dronella kuvattuja ilmakuvia), joiden sijaan olisi aikaa ja tilaa voinut käyttää henkilöitten tarinoiden syventämiseen.

Esimerkiksi karaokeautokorjaamoa pyörittävän Kari Räihän todellinen bändiharrastus ja miehen tekemä hyväntekeväisyys jäävät täysin piiloon. Samoin se, että hänen korjaamossaan on pidetty myös virsikaraokea. Nyt dokumentti luo hänestä kuvaa, joka tuntuu melkein fiktiiviseltä, kokonaisuutta keventävältä roolihahmolta.

Dokumentti kuljettaa katsojansa erilaisiin karaokepaikkoihin (aina saunaa myöten) ja kuvasto uppoaa taatusti kansainvälisiin katsojiin. Sen verran eksoottisia kurkistuksia suomalaisiin todellisuuksiin tarjotaan eri vuodenaikoina ja kovin erilaisissa miljöissä. Toki myös se, että laulajat antautuvat esiintymisilleen, luo elokuvaan oman tenhonsa.

Vaikuttavimmillaan elokuva on vieraillessaan vanhusten palvelutalossa ja erityisryhmien parissa. Se, millä tavalla karaoke-emäntä Salmelin kohtaa erilaisia laulajia, on vaikuttavaa katsottavaa ja kuunneltavaa. Käy ilmeiseksi, että tuppisuuna pidetyn kansan syvissä riveissä on monia, joille karaoke on myös terapiaa sekä yhteyden luomista toisiin kaltaisiinsa.

Karaokeparatiisi onnistuu kertomaan tiiviisti monta tarinaa ihmisyydestä. Erinomaista tässä suomalaisuuttakin kuvaavassa elokuvassa on se, että siinä ei tirkistellä eikä julisteta mitään.

Oleellista on myös se, ettei yksikään valkokankaalla kuultava karaoke-esitys ole katsojalle myötähäpeällinen kokemus.