Aika entinen ei koskaan enää palaa, ja se on hyvä niin

Kolumni

Ensimmäisestä muistikuvastani on jo kulunut tovi aikaa. Silloin elettiin ankaraa pakkastalvea, oli kovasti kylmää ja enemmän pimeää. Taskulampun valossa äiti minusta kiinni hulkohuusissa, että en putoaisi pimeänä ammottavaan haisevaan reikään.

Silloin elettiin vuotta 1972. Olin silloin kaksivuotias.

Niistä ajoista ovat sekä minä että yhteiskunta muuttuneet paljon. Toivottavasti kumpikin parempaan päin. Tässäkään tilanteessa en niin kovin paljon haikaile menneeseen, sillä kyllä elämä vesivessojen näin aikakaudella on paljon mukavampaa, ja siistimpää.

Lapsena asiat näkee ja kokee toisin. Ennakkoluuloja on vähemmän ja asioihin suhtautuu silloin avarakatseisesti ja innokkaasti. Esimerkiksi suhde ruokaan on silloin vähemmän ennakkoluuloinen kuin näin vanhempana. Muistan esimerkiksi, että kalakeitto oli herkkuruokaani joskus viisivuotiaana. Samoin muistan juuri siihen aikaan pitäneeni myös kesäkeitosta, kieltämättä jostain aivan kummallisesta syystä.

Nyt ei mikään ole niin kuin oli ennen. Kalakeittoa pystyn kyllä syömään, jos ei muuta ole, ja jos siinä on lohta sekä paljon voita ja kermaa. Kesäkeitto ei uppoa enää millään ja kaalilaatikkoa en taida pystyä syömään edes pakotettuna.

Ikääntymisen myötä ihminen alkaa ymmärtää Eino Leinon Elegian sanomaa;

Haihtuvi nuoruus niinkuin vierivä virta.

Langat jo harmaa lyö elon kultainen pirta.

Turhaan, oi turhaan tartun ma hetkehen kiinni;

riemua ei suo rattoista seura, ei viini.

Elämä on aaltoliikettä ja pahimpien tyrskyjen on määrä laantua nuoruusvuosien turbulenssin jälkeen. Luultavasti se johtuu siitä, että ihminen oppii hieman navigoimaan välttääkseen ne kaikkein pahimmat myrskyt tällä elämän merellä. Eino Leino lienee omakohtaisesti kokenut, että turhanpäinen riekkuminen on lopulta hyödytöntä ja pitkään jatkuessaan ihmiselämän kannalta jopa vahingollista.

Nuoruuden haihtuessa ihminen lisäksi oivaltaa, että sisältöä ja merkityksellisyyttä elämäänsä voi löytää myös muualta kuin rattoisan seuran ja viinin parista. Tosin on sillä rattoisalla seuralla myös oma paikkansa, kuten välillä myös viinilläkin.

Nuoruuden vimmaisina vuosina elämisen voimavarat tuntuvat ehtymättömiltä. Olo on kuin nuorella hirvellä päivästä toiseen, vaikka alla olisi useampia huonosti nukuttuja öitä. Kaiken kestää kun vain ennättää edes pienen hetken lepuuttaa silmäluomiaan.

Vaan ei kestä enää. Kilometrien ja kilojen kertyessä palautuminen kaikesta kestää aina vain kauemmin. Puolille öin valvominen vaatii lähes supervoimia.

Ja jos takavuosina pystytit ilman ongelmia nukkumaan heittämällä aamukymmeneen tai jopa iltapäivän puolelle, niin elämänkokemuksen karttumisen myötä sisäinen kellosi herättää sinut joka aamu kello 5.30.

Ja yllätys, maailma myös aamuisin olemassa. Jopa viikonloppuisin. Ei sitä olisi nuorempana uskonut.

Rasituksen kestämisessä kilometrit tuntuvat eniten. Nuorempana kroppa kesti kovaakin kyytiä, eivätkä pienet kolhut tuntuneet juuri miessään. Nyt lonkkaa ja polvia kolottaa jo pienestäkin ponnistelusta, hiki tahtoo tulla laiskalle jopa istuessa.

Kaikista vaivoista huolimatta on hyvä, ettei aika entinen enää koskaan palaa. Tämä hetki on minulle juuri hyvä ja ainoa oikea.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.