Ajan kulumisen näkee parhaiten pelistä

Kolumni

Se oli aurinkoinen kesäkuun ensimmäinen päivä. Lämpö oikein tuntui kietoutuvan jo heti aamusta ja poskia kuumotti. Tai sitten se oli vain jännitystä. Juuri sellaisena päivänä luonto on hetken aikaa kauneimmillaan, täynnä kasvun voimaa ja sellaista heleän kirkasta vihreyttä, jollaista ei enää näe heinäkuussa kun luonto alkaa valmistautumaan nurkan takana olevaa syksyä varten. Sellaisena päivänä pukeuduin uuteen harmaaseen pukuun, valkoiseen kauluspaitaan ja kravattiin.

Sellaisen päivän aamuna ajoin keltaisella 100A Datsunilla koululle, jossa meitä oli monia samassa tilanteessa olevia. Yksi tärkeä elämänjakso päättyi Suvivirteen ja siihen, että painoimme päähämme valkoiset lakit.

Lukion päättäjäiset ja oman ylioppilaspäivän aamu, sellaiset päivät muistaa lopun elämäänsä.

Tänään siitä päivästä on aika tarkalleen 30 vuotta. Eikä se ole oikeastaan aika eikä mikään, ainakaan näin jälkikäteen ajateltuna.

Aika on erään määritelmän mukaan olemassaolon ja tapahtumien jatkuvaa ja peruuttamatonta etenemistä menneisyydestä tulevaisuuteen nykyhetken kautta. Aika on fysiikan perussuure, jonka yksikkö on sekunti.

Ajalle olennaista on, että se kuluu, halusimme tai emme. Sekunti ei ole aika eikä mikään, minuutti on aika lyhyt sekin mutta tunnissa ehtii senkään jo jotain tekemään, ei tosin kovin paljon. Päivätkin kuluvat vauhdilla ja kohta on viikkokin ohi, samoin vuodet ja vuosikymmenet. Sitten se olisi siinä, koko elämä.

Jatkuvasti karttuvan elämänkokemuksen myötä tuntuu siltä, että aika kuluu jatkuvasti nopeammin ja nopeammin. Tiedättehän sen tunteen, että kun on esimerkiksi maanantai ja on pari kertaa ehtinyt silmiään räpäyttämään niin äkkiä onkin jo perjantai. Viikot kuluvat sellaisella vauhdilla ja sellaisessa sumussa, ettei oikein ehdi tarttua mihinkään.

Tähän voisi sanoa Junnu Vainion laulun sanoin, että suoraan sanottuna, suurin piirtein, sellaista elämä on.

Ajan kuluminen on numeroita. Parhaiten sen kuitenkin huomaa esimerkiksi omista lapsistaan, jotka vasta äsken syntyivät mutta nyt jo tahtovat kokeilla omia siipiään. Kaikkein parhaiten ajan kulumisen ja vuosikymmenien jäljet näkee kuitenkin peilistä. Sieltä ei enää katsele se elämäänsä nuoruuden hurjina vuosina arpova ylioppilas, jolle ovet olivat avoinna ja kaikki tuntui mahdolliselta. Nyt sieltä peilistä katsovat kasvot, jotka ovat nähneet kilometrejä, elämän nousuja ja laskuja, iloja ja suruja. Kasvoissa näkyvät vuosikymmenien uurteet ja ajan harmaannuttamat haivenet.

Mutta onneksi ihmisen mieli elämää omaa elämäänsä, eikä ajan hammas näy siinä samalla tavalla kuin kasvoissa. Edelleen mieli on kuin parikymppisellä, vaikka mittarissa on kohta puoli vuosisataa. Olemme pitäneet lukioaikaisten kavereiden kanssa yhteyttä halki vuosikymmenten. Muutama viikko sitten kävimme ulkoilemassa Tallinnassa perjantain ja sunnuntain välisen yön.

Oli hauskaa huomata, että entinen poikamainen virkeys on miehillä säilynyt kaikkien näiden vuosien ajan. Huumori ja jutut kulkivat viisikymppisillä äijillä samalla tavalla kuin nuoruuden vimmaisina vuosina. Ikääntymisen huomasi vain siitä, että ruokalistaa lukiessaan jokainen kaivoi taskustaan lukulasit.

Se on onneksi vielä aika pientä.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.