Autoihmisen pitkä apostolinkyyti

En tunne missään vastaavaa onnea ja vapautta kuin ajaessani autolla pitkin Yhdysvaltojen maanteitä. Mutkien takaa aukeaa aina uusi maisema ja osavaltioiden läpi kulkeminen tuntuu oikeasti matkustamiselta eikä teleporttaukselta kuten lennettäessä. Jos matkalla ei ole määränpäätä, sen varrelta löytyy aina motelli, jonka joustinpatjalle voi itsensä yöksi oikaista.

Pitkätkään taipaleet eivät uuvuta, kun alla on ilmastoitu ja vakaa auto. Automaattivaihteet antavat käden levätä ruuhkassakin, joita Yhdysvalloissa riittää suurten ja pientenkin kaupunkien liepeillä.

Vapaus ei ole niinkään matkassa tai kohteessa, vaan siinä liikkeessä - autossa. Paras tapa lomailla on lentää jonnekin vieraaseen maahan ja ottaa kentältä auto alle. Sen jälkeen vain tiekartasto, aika ja oma mielikuvitus rajoittavat kokemuksia.

Rakastan autoja myös itsessään enkä pelkästään niitä asioita, joita ne edustavat. Lapsuudesta muistan autokauppojen jännityksen ja pitkät neuvottelut, joita tehtiin suljettujen ovien takana autokauppiaan pöydän ääressä. Itse en sitä muista, mutta kertomusten mukaan joskus turhauduin niin paljon, että purin autokauppiasta.

Huomioiden autoon ja autoiluun liittämieni tunteiden ja muistojen määrän on todella outoa, että olen päätynyt niin auton omistajaksi kuin autottomaksikin aivan sattumalta.

Kesällä 2004 vanhempani ostivat minulle lahjaksi 90-luvun alkupuolen Galantin, jonka muotoilussa oli vielä suorakulmaista tyyliä. Se kuitenkin hylkäsi minut tienposkeen jo 2006, jolloin minusta tuli harmaan pallomaisen Nissan Micran kuljettaja. Kun aika jätti hänestä, vanhempieni vanha Vectra siirtyi minulle.

Tein kesällä 2016 sillä Opelilla retken Eurooppaan. Menin ensiksi lautalla Tukholmaan ja ajoin sieltä Ruotsin, Tanskan, Saksan, Alankomaiden ja Belgian kautta Ranskaan - ja takaisin.

Retki oli 13-vuotiaalle Vectralle liikaa. Jo syksyllä siitä rämähti jotain asioita rikki ja samalla myös moottori.

Nyt olen ollut kaksi vuotta ilman autoa, ja täytyy myöntää, ettei se ole helppoa.

Odotin talven olevan pahinta, koska lumessa ja tuiskussa tarpominen eivät varsinaisesti ole mieliasioitani. Vaikeimmaksi autokuumeilun kannalta on kuitenkin osoittautunut kesä ja syksy.

Kesällä tekee mieli ajaa kaikkialle: metsiin, uimarannoille, mökeille tai päämäärättömästi minne tahansa. Sama mielihalu jatkuu syksyllä, mutta sitä voimistaa vielä entisestään kaikki sienet, joiden luo ei kehtaa mennä taksilla.

Olen nyt kaksi kuukautta käynyt vähintään joka toinen päivä katsomassa netistä niin käytettyjä kuin uusiakin autoja. Välillä himoan jotain vanhaa, kuten se ensimmäinen Galantini. Välillä jotain pientä, kuten se Micra. Välillä jotain isoa ja tylsää, kuten se Vectra. Välillä jotain uutta, jonka teknologia hellisi arjessa lohdullisesti.

Vielä olen pysynyt pois autokaupoilta. Jokainen päivä ilman rahasyöppöä on kotiin päin.

Lisäksi karu matematiikka auttaa: jos minulla on nyt tänä vuonna jäänyt enintään viisi sieniretkeä ja kolme mökkireissua tekemättä, sitä varten ei ehkä kannata sijoittaa kokonaiseen autoon.

Talven tiedän helpottavan autokuumettani. Ainakin viime vuonna tunsin onnea joka päivä, kun en joutunut kaivamaan autoa hangesta tai miettimään, mitä kaikki suola ja muu sille tekee.

Vapautta on paitsi auto myös vastuuttomuus.