Epidemia ei tee meistä parempia ihmisiä

Kolumni

Epävarmuudessa lepää mahdollisuus. Niin minä olen vuosia ajatellut, mutta lähiviikkojen tapahtumat ovat laittaneet miettimään mottoani uusiksi.

Mikä sopii yhdelle yksilölle, ei tietenkään sovi kaikille – eikä etenkään yhteiskunnalle. Kun ennakoitavuus katoaa valtakunnan tasolla, meillä on käsissä syvin kriisi keski-ikäisen toimittajan ihmismuistiin.

Merkitysten etsiminen on inhimillistä. Kaikesta järjettömästä ja satunnaisestakin pyritään löytämään suuri kertomus, ja sitä on ryhdytty jo kirjoittamaan. Todellisuutemme on yksi kaoottinen kirjapaino, johon jokainen nyt sanottu, ajateltu ja kirjoitettu lause syöttyy. Vahvimmat äänet jäävät siihen tarinaan, jota kerromme tulevaisuudessa koronakeväästä 2020.

Vaikka kaikki ne lauseet olisivat yksittäisinä totta, tarina on täysin keksitty. Yhteiskunnassa meidän kokemuksemme ja tunteemme eivät koskaan ole täysin yhteisiä eikä mikään kosketa meitä kaikkia samalla tavalla.

Ei myöskään koronaepidemia. Edes sairauden ja valmiuslain edessä emme ole tasavertaisia. Tämä aika koettelee meitä jokaista eri tavalla.

Toivottomuuteen vaipuminen ei auta, mutta eivät myöskään tyhjät tsemppilauseet.

Silmäni alkavat vuotaa verta joka kerta, kun joku taas jakaa jossain Facebookissa yksinkertaistettuja totuuksia: ”Kyllä me kaikki tästä selviämme, kun pysymme vain kotona.”

Jos kaikki selviäisivät koronaepidemiasta, kenenkään ei tarvitsisi pysyä kotona. Kriisiä ei edes olisi. Juuri siksi meillä on nyt valmiuslaki käytössä ja osaa perusoikeuksistamme rajoitetaan, jotta mahdollisimman moni selviäisi koronasta ja jokainen saisi hoito sitä tarvitessaan.

Mutta ei tästä kaikki selviä.

Elämä heittää yllätyksiä eteen niin hyvässä kuin pahassa. Vaikka yhteiskunnallinen keskustelu ja uutiset kiinnittyvät koronaepidemiaan, se on yhä vain se yksi asia.

Juuri ne elämän sattumat asettavat meidät erilaisiin tilanteisiin myös epidemian edessä. Perheettömän on eri tehdä etätöitä kotonaan kuin perheellisen, joka huolehtii työvastuistaan toisella kädellä ja ohjaa koululaisen nokkahuilutuntia toisella.

Perheellistä tämä koettelee toisin kuin kotiinsa eristäytynyttä riskiryhmäläistä, joita myös kaikki koskettaa yksilöllisesti. On toista olla tietotekniikan kanssa tuttu astmaatikko kuin yksinäinen ikäihminen.

Toisille myöskään koti ei ole turvallinen: lähisuhdeväkivallan uhassa elävälle neljän seinän sisällä pysyminen voi olla koronaakin pahempi terveysuhka.

Vaikka epidemia jyllää, edelleen sairastutaan kaikkiin sairauksiin kuin aiemminkin eivätkä syövät ja sairauskohtaukset katso kalenteria. Onnettomuuden tapahtuvat samalla sattumalla kuin ennen koronaakin – eikä siinä ole mitään tasa-arvoista tai oikeudenmukaista.

Kriisit ei jalosta meitä eivätkä tee paremmiksi ihmisiksi. Olemme mitä me olemme.

Osa käpertyy itseensä ja pitää huolta omista asioistaan. Toinen kiinnittää rappukäytävän ilmoitustaululle lapun, jossa tarjoaa kauppa-apua sitä tarvitseville. Kolmas kuvaa pihalla leikkiviä lapsia ja laittaa paheksunnan kera kuvan internetiin.

Eräässä suhteessa epävarmuus on koronakriisissäkin mahdollisuus – mahdollisuus nähdä, mistä meidät on tehty ja miten kriisissä reagoimme. Ja jos yhtään tulee tarvetta katsoa itseään peliin, kannattaa tehdä se yhtä viisasta lausetta miettien: tee toiselle niin kuin toivoisit itsellesi tehtävän.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.