Heitä lapsi laiturilta, kyllä se uimaan oppii

Kolumni

Minulla on ehdotus.
Aletaan testata peruskoululaisten matematiikantaitoja siten, että ei opeteta heille matikkaa lainkaan, vaan laitetaan kaikki suoraan kokeeseen.
Ja vielä sellaiseen kokeeseen, että jokainen joutuu tekemään koetehtävät taululla yksi kerrallaan niin, että koko luokka on yleisönä.

Ei mene läpi vai? No miksei?
Tuolla tavallahan sitä vanhoina hyvinä aikoina opetettiin muun muassa laulamista ja hiihtämistä. Ja kyllä on Suomessa riittänyt tuon ikäpolven laulajia. On tehty hienoja versioita italo-iskelmistä ja käyty Euroviisuissakin. Hiihtäjistä nyt puhumattakaan.

Mutta kuinkahan paljon on tällaisissa laulukokeissa traumatisoituneita ihmisiä?

Kuinkahan moni musiikista nauttiva ihminen on sulkenut ala-arvoisen opetusmenetelmän, ammattitaidottoman pedagogin ja tirskuvan yleisön vuoksi tämän sielunsa kanavan ikiajoiksi?

Hyvin moni, käy ilmi väitöskirjatutkija Minja Koskelan ja Ylen yhteisestä kyselytutkimuksesta.

Yle pyysi taannoin lukijoitaan kertomaan musiikin opetukseen liittyvistä hyvistä tai huonoista kokemuksistaan.

Huonoja kokemuksia riitti, osaltaan varmaan siksi, että laulaminen on hyvin henkilökohtaista. Jos matematiikan tehtävässä epäonnistuu luokan edessä, se tuntuu todennäköisemmin siltä, että epäonnistuu matematiikan tehtävässä.

Mutta jos epäonnistuu laulamisessa, se voi tuntua pahimmiltaan siltä, että on epäkelpo omana itsenään.

”Laulukoe luokan edessä 1970-luvun alussa, kaikki tirskuivat, olin ujo enkä olisi uskaltanut puhuakaan siinä. 20 vuotta myöhemmin liityin kuoroon. Laaja ääniala, tarkka sävelkorva. Jäi 20 vuotta musiikin harrastamista pois”, kertoo yksi kyselyyn vastanneista.

Ihmisten mielissä eli ainakin tuolloin sitkeänä ajatus siitä, että musikaalisuutta on vain yhtä laatua ja sen pystyy mittaamaan tällaisella ”heitä lapsi laiturilta ja katso oppiiko se uimaan” -kokeella.

”Ala-asteella musiikinopettaja teki koko luokan kuullen selväksi, ettei minulla ole minkäänlaista nuottikorvaa, ja on parempi, että pidän suuni kiinni. Suu pysyikin kiinni monta vuotta”, eräs vastaajista toteaa.

Samalla tavalla oli vallalla käsitys, että tietyntyyppiset ihmiset tekevät tiettyjä asioita ja voivat olla niissä hyviä. Sosioekonominen oli yksi rajauskriteeri.

Eikä tämä ollut välttämättä yksin opettajien synti, vaan siihen lähtivät helposti mukaan oppilaatkin.

”Olin ala-asteella kiinnostunut ja innostunut klassisesta musiikista, oli vahva halu oppia siitä enemmän. Opettaja oli minua ja kyselyitäni kohtaan nuiva, mutta pahinta olivat jo vuosia viulua tai pianoa soittaneet luokkatoverit. He ilmaisivat hyvin selväsanaisesti, ettei minun pidä musiikista mitään yrittää oppia, koska perheeni on köyhä ja epäkultturelli”

Luojan kiitos, opettajien koulutus ja opetusmenetelmät ovat kehittyneet.

Samoin ovat harrastusvälineiden hinnat romahtaneet ja Internet on täynnä ilmaista oppimateriaalia.

Jos jollakulla on tänä päivänä intoa ja näkemystä, hän saa kyllä musiikkia harrastettua ja tehtyä. Kaikki tekemisen estävät syyt ovat tekosyitä.

Tokihan joka musiikin lajilla on omat portinvartijansa, mutta nämä portit on tehty yli kiivettäviksi tai auki rälläköitäviksi.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.