Helteisiä kärsimyksiä ja syysluonnon juhlavuutta

Jotkut asiat tuntuvat alusta asti helpoilta, toiset taas eivät.

Omalla kohdallani erilaisten marjojen poimiminen kuuluu paria harvaa poikkeusta lukuun ottamatta jälkimmäiseen kategoriaan.

Olin yläasteikäisenä kesätöissä suonenjokisella marjatilalla.

Yritin kyllä tosissani, mutta en kerta kaikkiaan osannut kerätä marjoja sellaista vauhtia, että siitä olisi ollut tienestiksi.

Vanhemmat naiset täyttivät kopan toisensa jälkeen, mutta minulla kesti ja kesti. Ja kun aloin laskeskella tienestejä, hävisi hommasta viimeinenkin motivaatio.

Kivuliain muisto jäi työmatkoista, jotka taitoimme ikivanhalla linja-autolla.

Matkustimme kavereiden kanssa takaosassa sijaitsevassa sikaosastossa, joka heilui ja pomppi vallattomasti mutkaisilla ja kuoppaisilla hiekkateillä.

Sikaosaston ikkunoissa oli rautaiset kalterit ja tykkäsimme roikkua niistä käsillämme niin, että muu kroppa röytyili liikevoimien armoilla.

Se oli hauskaa siihen asti, kunnes yksi kaltereista irtosi kiinnikkeistään isokokoisen kaverini käsissä.

Hän horjahti voimalla taaksepäin ja kalterin ja nyrkin yhdistelmä pamahti minua suoraan haistimeen.

Verta tuli kuin venttiilistä ja nenä oli kipeä viikkokausia. Sen kovempaa tälliä en ole kuonooni sen jälkeen saanutkaan.

Vähän vanhempana jouduin sitten äitini kanssa mustikkaan.

Asuin vielä kotona, olin työtön ja tykkäsin kovasti mustikkapiirakasta, joten lähtemisestä ei oikein voinut kieltäytyä.

Teimme ensimmäisen reissun päiväsaikaan. Oli mahdoton helleaalto, joten olo oli kuin helvetin esikartanossa.

Hautova kuumuus, silmiin valuva hiki, paarmoja, hyttysiä ja silmistä, sieraimista ja korvista sairaalloisella tavalla kiinnostuneita pieniä kärpäsiä. Sekä tietenkin tuskastuttavan hitaasti täyttyvä marja-astia.

Seuraaville reissuille lähdimme jo aamuyöllä, jolloin ilma oli viileämpi.

Mutta aika pian jouduin toteamaan, että tämän kesän mustikat ovat nyt kerätty.

Jos mustikkapiirakan syönti on minun työpanoksestani kiinni, niin minä olen ilman tai ostan piirakkani kaupasta.

Puolukan poimiminen on jo siedettävää.

Marjat kypsyvät syksymmällä, joten ilmat ovat viileämpiä ja erilaisten ötököiden määrä huomattavasti pienempi.

Puolukka on myös marjana kova ja napakka, joten se kestää hyvin poimurilla poimimisen.

Ja kun löytää kunnollisen puolukka-apajan, täyttää vikkelä kerääjä ämpärinsä alta vartissa.

Puolukasta ei tahdo saada piirakkaa kuin yliampuvalla makeuttamisella, mutta siitä saa loistavaa mehua.

Puolukkahillo tai hyydyke on myös loistava lisäke riista- ja kalaruoille.

Se muistuu mieleen, kun ajaa teeripoikueen lentoon hakkuuaukolta puolukoita etsiessään.

Aivan oma lukunsa on sitten karpalo.

Se kypsyy vasta syyskuun puolella, mutta maku on parhaimmillaan vasta ensimmäisten yöpakkasten jälkeen.

Karpaloita voi itse asiassa poimia vaikka ensilumen alta. Ja on niitä maistettu joskus ylivuotisinakin, vaikka tuolloin alkaa maku olla jo aika viipyilevä.

Mutta jos haluaa nauttia syksyisen luonnon kauneudesta, kannattaa suunnata karpalosuolle aurinkoisena lokakuun päivänä.

Karpalokiisseli on kuningasten ruokaa ja marjoilla voi koristella vaikka gin tonic -paukun.

Maistuu hyvältä joko Finlandia-hymnin kanssa tai ilman.