Ilkeyttä ei pidä sekoittaa kovuuteen urheilussakaan

Kolumni

Ihminen, katso vetehen. Ihminen, katso ilmaa. Katso taakse ja etehen: näinkö rakennat tuhosi siltaa? Tällaisilla sanoilla soi Saastelaulu lapsikuoron suussa, kun vielä itsekin ajattelin osaavani laulaa.

Ja osasihan minä, sillä olin laulukokeen kautta päässyt kuoroon. Saastelaulu kuitenkin oli vaikea. Etenkin, kun siinä piti matalalta nousta jonnekin korkeammalle. En tiedä. Enhän minä musiikista mitään ymmärrä.

Meitä oli kuorossa varmaan sellaiset kolmisenkymmentä lasta. Tarkkakorvainen kuoronjohtaja kuitenkin kuuli, että joku laulaa nyt nuotin sijaan sen vierestä.

Tiesin heti, että se olen minä. Mutta kuoronjohtaja ei tiennyt. Hän jakoi aina porukan puoliksi, kunnes keksi, kenelle säröääni kuului. Lopulta lauloin sen kohdan yksin, ja väärinhän se meni.

Virhe osoitettiin ja se tehtiin kaikkien edessä, eikä se ollut mukavaa. Siksi ehkä yhä muistan, missä kohdassa seisoin pianoa soittavan kuoronjohtajan takana. Mutta sainko traumaa? En tainnut.

Lasten valmentamisesta ja myös ammattilaistenkin ohjaamisesta on käyty syystäkin viime aikoina keskustelua julkisuudessa. Kulttuurin ja urheilun kentille näyttää pesiytyneen sellainen johtamiskulttuuri, jota aikuisten työpaikoilla pidettäisiin tyranniana ja kiusaamisena.

Yksinkertaistettu perustelu asiattomalle käytökselle tuntuu olevaan suunnilleen se, että luovaan tekemiseen kuuluvat tunteet ja urheilussakin on kestettävä kovaa palautetta ja kieltä. No niin. Näistä asioista on vaikea olla eri mieltä, mutta mistä me oikeastaan puhumme puhuessamme kovuudesta.

On selvää, että tunteet kuuluvat ihan eri tavalla lajisuoritukseen – puhutaanpa sitten urheilusta tai kulttuurista – kuin työpaikalle. Harvassa työssä itseään pitää virittää johonkin erityiseen mentaaliseen tilaan, jotta suoritus paranisi; työssä itse asiassa kelpaa usein riittävä ja kunnollinen eikä paras.

Siksi onkin vähän kömpelöä rinnastaa työelämässä vaadittu hyvä johtaminen yks yhteen siihen, mitä tarvitaan esittävän taiteen tai urheilusuorituksen hiomisessa. On kuitenkin selvää, että kummassakaan maailmassa ilkeydelle ei ole tilaa eikä sillä saavuteta yhtään mitään.

Kovuus on eri asia kuin ilkeys, eikä niitä pidä sekoittaa keskenään. Minun kuoronjohtajani oli kova, kun hän etsi säröäänen ja antoi palautteen koko ryhmän edessä. Mitään haukkuja en saanut, vaan preppauksen laulaa paremmin. Työelämässä vastaava virheiden tekijän haarukointi ampuisi yli.

Missä se raja sitten menee? Yksillä hieman eri paikassa kuin toisilla. Erojenkin keskellä on voitava löytää eettisesti kestävä toiminta, ja esimerkiksi joukkueurheilussa ja työpaikalla sen on sovittava kaikille.

Immanuel Kant oli viisas filosofi. Hänen mukaan on toimittava vain sellaisten periaatteiden mukaan, joista voidaan muodostaa yleinen käytäntö.

Siksi esimerkiksi valmentajan toimintaa ei voida puolustella sillä, että ruma kieli ja törkeä palaute eivät haitanneet kaikkia. Valmentaja on olemassa valmennettaviaan varten, eikä herkkyys ilkeydelle tarkoita, ettei olisi kovuutta suorittaa ja harjoitella. Ilkeydellä ketään ei saada yrittämään parastaan.

Jos tämä ei ole kirkasta, luultavasti vain haluaa toteuttaa omaa kunnianhimoaan toisten kautta – silloin pitäisi huutaa itselle eikä muille

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.