Jokainen voisi elää kuin viimeistä päivää

Paikallislehdessä toimittaja kirjoittaa aiheesta kuin aiheesta. Se on yksi tämän työn suurimmista rikkauksista.

Tähän kohtaan lienee paikallaan todeta, että omalla kohdallani urheilusta kirjoittaminen jää pakostikin vähiin, sillä ymmärtääkseni juttujen ei ole tarkoitus olla sekavia farssia lähenteleviä sepustuksia.

Mutta monenlaisista aiheista kirjoittaminen tarkoittaa myös sitä, että pääsemme kohtaamaan monenlaisia ihmisiä. Usein juttukeikat ovat kuin pohjattomia aarreaittoja. Joskus juttukeikalla keskustelu lähtee ihan omille urilleen, joka parhaassa tapauksessa johtaa kokonaan uuteen juttuaiheeseen.

Erilaisten ihmisten kirjo on valtava. Ikähaitari jututettavissa ihmisissä liikkuu tarhalaisista aina 100 vuotta ja ylikin vanhoihin miehiin ja naisiin. Eri alojen ihmiset saavat lehdestä palstatilaa ja eri harrastusseurojen aktiivit pääsevät kertomaan intohimostaan. Paikallislehti on parhaimmillaan tehokas läpileikkaus oman paikkakunnan tapahtumista, ilmiöistä, uutisista ja ennen kaikkea ihmisistä.

Jotkut juttukeikat jäävät niin vahvana mieleen, että ajatukset pyörivät päässä pitkään seuraavinakin päivinä. Näin kävi tällä viikolla kun sain jututtaa Piaa, jolle on annettu noin kuukausi elinaikaa.

Toimittajan työhön kuuluu juttukeikalle valmistautuminen. Tälle juttukeikalle valmistautuminen oli hyvin hankalaa. Aiheen luonteesta johtuen lähdin keikalle täysin valmistautumattomana ja rehellisesti sanottuna kovasti jännittäen.

Tässä lehdessä esiintyvä Pia on yksi vahvimmista ihmisistä kenet olen koskaan kohdannut. Tämä kävi ilmi on haastattelun ensi metreillä. Kun ihminen kertoo saaneensa lääkäriltä huonoimmat uutiset mitä odottaa, ja jaksaa silti hymyillä ja pysyä positiivisena päivästä toiseen, menee kuulija helposti sanattomaksi.

Pialle on tärkeää se, että ihmiset muistavat hänet peruspositiivisena pöllönä, oman elämänsä Peppi Pitkätossuna. Hän ei kaipaa rahtustakaan sääliä.

Ainoa huoli tällä hetkellä kohdistuu perheeseen. Eli heihin, jotka jäävät maan päälle Pian poistuttua seuraavaan hiippakuntaan.

Pia elää elämäänsä nyt tavalla, jolla meidän jokaisen tulisi elämäämme elää. Tavallaan olemme kaikki samassa tilanteessa kuin hän. Me emme vain tiedä, koittaako oma viimeinen hetkemme kuukauden, vuoden vai kymmenien vuosien päästä.

Negatiivisuuden ja jatkuvan valittamisen sijaan voisimme nauttia elämän pienistä asioista, perheestä, läheisistä, luonnon kauneudesta, saunomisesta, pitkistä lenkeistä ja terveydestä.

Pia kertoo kaipaavansa kovasti lenkkejä rakkaiden koiriensa kanssa.

Kuinka moni osaa aamuvarhaisella olla kiitollinen siitä, että jalat kantavat ja tuttu lenkkipolku siintää edessä?

Ne ovat juuri näitä pieniä asioita, mitä Piakin haluaisi vielä ennen kuolemaansa tehdä. Moni ehkä nimeäisi viimeisiksi toiveikseen laskuvarjohypyn, kuumailmapallolennon tai jotain muuta hurjaa ja vähemmän hurjaa.

Vahvojen ihmisten kohtaaminen on aina voimaannuttavaa. Lyhytkin tapaaminen vaikuttaa. Pia on vahva ihminen.