Jopen tarina oli kirjoitettu tähtiin

Kolumni

Muistan, kun katsoin Sleepy Sleepersin tekemää Viemäri-TV:tä vuonna 1989. Tuttujen naamojen seassa loisti lyhdyn lailla uusi hahmo, vaaleaviiksinen pullea mies, joka pisti itsensä likoon tavalla, jota harvoin näkee.

Seuraavan kerran törmäsin mieheen kesällä 1992 Pirkka Pekka Peteliuksen ja Pedro Hietasen Neurovisio-ohjelmassa, jossa hän esitti versioitaan Alkon tietoiskuista.

Jälleennäkeminen oli niin riemukas, että nyt piti jo katsoa nimi lopputeksteistä.

Sehän oli tietenkin Jorma ”Jope” Ruonansuu (15.4.1964–18.7.2020).

En tiennyt vielä tuolloin, millainen suurmies Jopesta oli tuleva.

Mutta saman vuoden syksyllä mies oli jo kaikkien huulilla kultaa myyneen Elvis-osasto -levynsä johdosta. Ei ollut yksi tai kaksi sorsastusreissua, kun lauloimme porukalla Nyt lähtee läskit -kappaletta...

Ja siitä miehen ura lähti huimaan nousukiitoon. Huumorilevyjä tuli keskimäärin yksi vuoteen, niistä 15 myi kultaa ja kahdeksan platinaa.

Levyjen lisäksi mies teki tv-viihdettä ja elokuvarooleja alan ykkösnimien rinnalla. Tuli Vuoden Viihdetaiteilijan titteleitä ja Yleisö-Venlaa, huumorimusiikin Suomen mestaruutta ja ties mitä.

Hän oli yksi maan parhaista imitaattoreista ja ehti matkia uransa aikana noin 150 ihmistä sekä useita koneita, kuten junaa ja surullisenkuuluisaa Terhi-perämoottoria.

Päätyö sketsiviihteen saralla lienee Jopet Show, joka pyöri telkkarissa vuosina 2005–2011. Jos Jope olisi saanut euron joka kerran, kun joku matki Sivupersoonamiestä tai Lääkäri-Kaikkosta, olisi hän voinut jättää työt useaksi vuodeksi. Paitsi että eipä hän olisi niin tehnyt, sillä ihmisten naurattaminen oli hänelle kaikki kaikessa.

Se oli koulukiusatulle, herkälle ja äärimmäisen lahjakkaalle miehelle samaan aikaan lääke ja huume.

Jopea ajatellessa tulee mieleen, että hänen tarinansa oli kirjoitettu tähtiin.

Sillä Jope oli niitä harvoja koomikoita, jota ei olisi voinut kuvitella mihinkään muuhun ammattiin.

Komiikan lahja oli verissä, se pursui ulos joka solusta ja puski nuoren kemiläismiehen vääjäämättä valtakunnalliseen julkisuuteen.

Olipa aihe mikä tahansa, niin Jopelta irtosi. Se oli hänen supervoimansa, sellaisiin asetuksiin oli kohtalo hänen aivonsa asettanut.

Jope sanoi itse huumorin lahjasta osuvasti, että se on vähän kuin iso mulkku. Se tulee, kelle nyt sattuu tulemaan.

Jopen huumori tuoksuu 1990-luvun laman jälkeiseltä Suomelta, elämän kolhimilta antisankareilta ja krapulaisen olemuksensa pikkutakin alle piilottaneilta onnenonkijoilta, jotka yrittävät napata oman siivunsa laman jälkeisestä nousukaudesta.

Se naittaa yhteen vanhan rillumarei-perinteen ja nykypäivän verbaaliakrobatian, Pekka Puupään ja Seitsemän päivää -lehden.

Se on niin suomalaista, että se tekee välillä melkein kipeää. Tuollaisia me oikeasti olemme, kirjoittavatpa Trendi tai Image mitä tahansa.

Jopen kaltaisia viihdetaiteilijoita ei synny näin pieneen maahan kovin usein.

Ja kun hän viime lauantaina kuoli, jätti hän jälkeensä ison ja ammottavan aukon.

Tällaisia miehiä ei tehdä minkään valtakunnan oppilaitoksissa. Näitä syntyy, silloin harvoin kun sattuu syntymään.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.