Kihelmöivä jännitys kuuluu aina koulun alkamiseen

Kolumni

Ihan kaikkea en siitä enää muista, mutta jotain kuitenkin. Siitä oman koulutien alkamisesta ja aivan ensimmäisestä koulupäivästä.

Sen muistan, että elokuuta elettiin. Ja päivä oli lämmin, kovasti aurinkoinen. Äiti saattoi minut ensimmäisenä aamuna kirkonkylän ala-asteen pihalle Heinävedellä. Muistan, että minulla oli selässä uusi reppu, penaali kyniä täynnä sekä uudet farkut ja lenkkarit. Kyllä niillä kelpasi kouluun tulla.

Sillä samalla pihalla oli samassa tilanteessa paljon muitakin, tuttuja kavereita leikkikoulusta ja päiväkerhoista. Moikkailtiin puolirehvakkaasti kavereita, mutta oltiin samalla vähän arkoja. Kaikki uusi jännitti kovasti pientä ihmistä, eikä se kouluun lähteminen ollut sieltä pienimmästä päästä. Se oli iso asia silloin. Ja se on iso asia nyt.

Varsinaisesti ensimmäisestä koulupäivästä ei ole kovin paljon muistikuvia. Muistan vain koulun tuoksun, sen ensimmäisen luokkahuoneen vihreänkeltaiset pulpetit ja tietysti opettajan.

Ja senkin muista, että silloin elettiin loppukesää vuonna 1977. Siitä on ehtinyt tähän päivään mennessä muutama vuosi(kymmen) kulumaan.

Omakohtaiset muistot ensimmäisestä koulupäivästä nousivat mielen syövereistä esille vahvasti reilu viikko sitten, kun pääsin saattamaan omaa esikoistani ensimmäistä kertaa koulutielle.

Ennen sitä ensimmäistä kellonsoittoa pihamaalla oleva kuhina ja puheensorina tuntuivat kutkuttavilta. Samanlaista arkaa pälyilemistä ja tuttujen hakemista katseella se oli kuin silloin reilut 40 vuotta sitten.

Ja kun kello lopulta soi koulun alkamisen merkiksi, niin kaikkien oppilaiden ja vanhempien muodostama suuri ihmismassa siirtyy sisätiloihin ja täyttää samalla sen käytävät ja portaikot. Kun oppilaat lopulta pääsivät omiin luokkahuoneisiinsa niin äänet käytävällä hiljenivät ja koulun oma arki alkoi tasoittua uomiinsa.

Ensimmäinen koulupäivä päättyi kun kellon viisarit tavoittivat puolen päivän. Parin kilometrin kotimatka sujui kävellen.

Kaikki oli mennyt hyvin, oikein hyvin. Uusi ja innokas ekaluokkalainen oli päässyt mukavasti koulunkäynnin makuun.

Esikoiseni mielestä ensimmäisessä koulupäivässä oli kaikkein parasta, että sieltä sai oppikirjoja reppuun. Sellainen asenne opiskelua kohtaan täytyy näin vanhempana ottaa mielihyvin vastaan. Lukeminen kannatta aina, ja varsinkin koulussa se on yleensä yksi opiskelussa menestymisen edellytyksistä.

Omakohtaisesti ensimmäinen koulupäiväni oli silloin vuosikymmeniä päättynyt siihen, että olin tullut kotiin ja heittänyt repun selästäni naulakkoon. Samalla olin ääneen lausahtanut: ”No nytpä se on minullakkii sitten koulut käyty”. Itse en moista muista tapahtuneen, mutta näin minulle on kerrottu.

Koulumatkaa minulla oli noin kaksi kilometriä. Matkan varrelle sattuivat onneksi mummola ja äidin työpaikka, joissa molemmissa minulla oli yleensä tapana pysähtyä, mummolassa monesti vähän kauemminkin. Siksi ei ollut lainkaan harvinaista, että kotimatka kesti lopulta jopa useamman tunnin.

Kotona odottivat äidin tekemät eväät. Termospullossa oli kuumaa kaakaota ja kylmiössä juustoisia voileipiä.

Läksytkin yleensä tehtiin jossain vaiheessa. En vain enää muista, että missä.

Mutta kasvoi meistäkin lopulta, aikaa myöten, tolkun aikuisia, vaikka ei sitä olisi aina uskonut.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.