Kiiltävä kuori ja ihminen piilossa sisällä

Kolumni

Luin joskus jutun suomalaisesta musiikkitoimittajasta, joka pääsi haastattelemaan Uriah Heepin David Byronia 1970-luvun taitteessa.

Bändi oli julkaissut ensimmäisellä levyllään kauniin ja sodanvastaisen balladicoverin nimeltään Come Away Melinda.

Nuori ja kirkasotsainen toimittaja janosi kuulla idoliltaan jotain aiheeseen liittyvää ja kysyi, mitä mieltä tämä ylipäätään on sodasta ja sotimisesta.

Byron mietti asiaa hetken ja tokaisi sitten puolihuolimattomasti, että kyllähän se välillä puhdistaa ilmaa.

Toimittaja tyrmistyi pahanpäiväisesti, mutta kertoi oppineensa samalla tärkeän läksyn.

Idolitkin ovat vain ihmisiä heikkouksineen ja ristiriitaisuuksineen, ja usein helpommin ihailtavissa välimatkan päästä.

Joskus sitä on saanut hämmentyä, kun ihailtu henkilö onkin osoittautunut mulkuksi, typerykseksi tai pimiöksi.

Eihän se enää tietenkään hämmennä, mutta hämmensi joskus. Nuoruuden sinisilmäisinä päivinä, kun sitä vielä kuvitteli ihmiset kaksiulotteisemmiksi.

Että kun jäävuoren pinnalla näkyvä osa kerran säihkyy ja kimaltelee niin kauniisti, ei veden alla voi olla mitään kauhean rumaa.

Ja että jos ihminen on jossain asiassa poikkeuksellisen hyvä ja on saavuttanut siitä syystä menestystä, on hänessä oltava kautta linjan jotain ihmeellistä.

Aika pian sen kuitenkin tajusi, että eihän se noin mene.

Yhdessä asiassa me loistamme valoa ja toisessa pimeyttä. Joissain asioissa toimimme kauniisti ja rationaalisesti ja toisissa taas emme.

Jokaisella on pinnan alla taakkaa ja kuonaa valtavat määrät. Sitä on niin paljon, että on pienoinen ihme, että maailma ylipäätään pyörii edes tällä tavalla.

Tästä päästään löyhän aasinsillan kautta idolin vastuuseen tekemisistään ja sanomisistaan.

Sillä ihailun kautta heillä on näkyvyyttä ja valtaa, ja valta ja vastuu kulkevat aina kulkea käsi kädessä, tai ainakin niiden tulisi kulkea.

Yksi nuorisokulttuurin tärkeimmistä käyteaineista on kapina. Tai pikemminkin se ihmiselämän välttämätön kehitysvaihe, jossa ylhäältä annettuja arvoja ja ohjeita aletaan kyseenalaistaa ja omia rakennetaan tilalle.

Kun laulaja kehottaa polttamaan koulun tai kirkon, ei hän sitä yleensä oikeasti tarkoita. Kyse on symboleista, höyryjen päästelemisestä ja auktoriteettien ja valtarakenteiden haastamisesta, eli siis hyvinkin tarpeellisista asioista.

Mutta entä jos laulaja oikeasti polttaa kirkon? Tai ei pelkästään laula teiniseksistä, vaan myös harrastaa sitä alaikäisten kanssa keikkabussissa?

Tai jos ihailtu urheilija öykkäröi humalassa ja paiskoo ihmisiä kuonoon? Tai mainostaa terveitä elämäntapoja, mutta vetää samaan aikaan hormoneja niin että maksa viheltää.

Tai jos arvostettu urheiluvalmentaja tai Jeesuksen inkarnaatiolta tuntuva nuorisopappi vetää nuoria poikia hanuriin kesäleirillä?

Mille taholle tästä odotusten ja todellisuuden ristiriidasta ja sen aiheuttamasta mielipahasta voi reklamoida?

Ehkei esikuva käsitteenä tarkoitakaan vain ihailijan näkemää kuvaa ja mallia.

Jospa se onkin myös toiveiden, mielikuvien ja median luoma kuori, jonka takana oikea ihminen piilottelee. Kun menee tarpeeksi lähelle, alkaa totuus vilahdella rakosista.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.