Kun isä aikoinaan perheeseen väritelevision osti

Kolumni

Viime viikonloppun istuimme tyttären kanssa lauantai-iltana olohuoneen sohvalla. Televisio oli päällä, kuten monesti on, minä taas olin ajatuksissani ja tytär pyöritteli kädessään vanhaa kaukosäädintä.

– Iskä, mikä tämä on?, kysyi tytär vuosia vanhaa kaukosäädintä katsellessaan.

– No, se on digiboxin kaukosäädin, osasin sanoa samaa tietä melkein vastapallona.

– No, mikä se sitten on?, jatkoi tytär.

– Ai mikä?, äimistelin minä.

– No, se digiboxi, kysyi tytär.

En osannut heti siltä istumalta lähteä luennoimaan, että digitaalisovitin eli puhekielessä digiboksi on laite, joka vastaanottaa televisiolähetyksiä ja muuntaa ne katsottavaksi millä tahansa televisiovastaanottimella. Enkä olisi varmasti edes osannut sitä noin sujuvasti siinä yhteydessä sanoa.

Siinä tilanteessa ensimmäinen ajatukseni oli, että tämä meidän perheen ensimmäinen sukupolvien välinen kuilu näyttää olevan noin digiboksin kokoinen. Älylaitteiden keskelle syntynyt ja niiden parissa koko nuoren ikänsä kasvanut ekaluokkalainen ei tiedä digiboksin olemassa olosta, koska hän ei taida olla sellaista koskaan edes nähnyt.

Siinä hetkessä en halunnut ryhtyä hämmentämään tytärtäni sanomalla, että kyseinen digiboksi oli oman aikakautensa huippua. Siinä oli oma kovalevy ja runsaasti tallennustilaa. Ennen oli ennen ja nyt on nyt.

Samaan aikaan heräsin ajattelemaan, että maailma ja sen tekninen kehitys olivat tyystin toisenlaisia kun olin tyttäreni ikäinen 1970-luvun lopussa. Televisiokanavia oli siihen aikaan ainoastaan kaksi ja ohjelmat olivat suurimmaksi osaksi mustavalkoisia. Musiikkia kuunneltiin vinyylilevyltä tai c-kasetilta ja puhelimessa oli pyöreä valintakiekko, josta pyöritettiin puhelinnumeroita. Eikä autoissakaan juuri pidetty turvavöitä, mikä tuntuu näin jälkikäteen ajateltuna melkoisen tyhmältä touhulta.

Väritelevision tuleminen perheeseen saattoi olla pienelle miehelle jopa elämää suurempi asia. Elettiin suurta olympiavuotta 1980 ja talvikisat käytiin Lake Placidissa1980. Oli sellainen tavattoman kaunis aurinkoinen lauantain aamupäivä kun isä viimein kantoi uuden väritelevision kotiin. Eikä mikään ollut sen jälkeen enää mustavalkoista.

Että pystyi näyttämään ampumahiihto niissä väreissä juhlalliselta silloin 1980-luvulla. Sitä kuvaa katsoi mielissään, vaikka varsinaisesta lajista en silloin(kaan) ymmärtänyt kovin paljon. Lisäksi hiihtolajien katsomien värilähetyksenä aiheutti samaan aikaan sen, että oli pakko lähteä suksimaan mäenlaskuun. Mutta mukavaa oli sekin. Siihen aikaan.

Internetistä ei vielä siihen aikaan osattu oikein edes haaveilla. Suomen yliopistojen tietoverkot kytkettiin internettiin 1980-luvun lopussa. Yksityisiä internet-yhteyksiä ryhdyttiin myymään koteihin vasta 1990-luvun alkupuolella. Nyt lähes jokainen on verkossa ja tavoitettavissa käytännössä vuorokauden ympäri vuoden jokaisena päivänä.

Menossa olevaa digitalisaatiota ei enää voi pysäyttää. Käytännössä se vain nopeutuu jatkuvasti. Tehtävämme on yrittää pysyä kehityksessä mukana. Kun päälle laitetaan tekoäly, niin ymmärtämistä riittää enemmän kuin kapasiteettia.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.