Kuparinhohtoista jännittävyyttä

Kolumni

Olisinkohan saanut ensimmäiset säyneeni Palvalammesta pilkillä joskus 1990-luvun taitteessa?

Ne olivat mukavia yllätyksiä ahventen ja särkien lomassa, vähän isompia ja pontevasti potkivia.

Käytin tapsilla ja morrilla varustettua pystypilkkiä, mutta mukana ollut kylänmies nosteli niitä samaa tahtia kirkkaanpunaisella, kärpäsen toukalla höystetyllä tasapainopilkillä.

Ensimmäinen isompi säyne osui uistimeen Paihmaassa joitain vuosia myöhemmin.

Olin lähtenyt kalaan helteisenä päivänä heti auringonnousun jälkeen ja kymmenen aikaan oli jo tukalan kuuma.

Hauki oli lopettanut syöntinsä ja olin tekemässä lähtöä, kun aivan matalasta vedestä heinänsyrjästä iski uistimeen kuparinhohtoista ja lujasti taistelevaa.

Jotain typerää tein, koska monofiili napsahti poikki. Mutta kalan ehdin kuitenkin nähdä, se oli näin jälkikäteen arvioituna ehkä kiloinen säyne.

Juhani Aho osui naulan kantaan kun hän kirjoitti kuuluisan lastunsa salaperäisistä säyneistä.

Sillä ne tulevat ja menevät siten kun niitä huvittaa ja syövät silloin kun niitä huvittaa.

Varmimmin niitä tavoittaa virtapaikoista, mutta toisinaan myös järvenseliltä tai pitkin rantoja vaeltamasta.

Usein ne tekevät sen muhkeasti mosahdellen ja tuolloin on tärppi melkein varma, jos vain ehtii nakata lipan kalan nenän eteen. Mutta jollei virveli ole jo kädessä, on se haettava juoksujalkaa, sillä säyneet liikkuvat ripeästi ja ovat tuossa tuokiossa jo naapurimökin edessä.

Osaavat ne kulkea ajoahvenparvenkin mukana, minkä sain todeta viime kesänä Iso-Naakkimalla. Ensimmäinen saatu eväkäs oli puolen kilon säyne, sen jälkeen kalat muuttuivat raidallisiksi.

Kun asuimme rannikolla, sain muutaman säyneen Rapalan Minnow Spoonilla hauenkalastuksen sivutuotteena.

Ne olivat mukavan kokoisia, kiloisia tai vähän yli, ja jos muistan oikein, niin kaikki iskivät keskellä aurinkoista päivää.

Suurimman säyneeni, noin puolitoistakiloisen sain matalaan ja ruovikkoiseen merenlahteen laskevasta Pörtsnäsin purosta, savisameasta ja verkkaisesti virtaavasta.

Kala iski matoon heti kalastuksen alussa, kun koho oli liukunut virran mukana alle metrin.

Sanoin puolisolle, että nyt taitaa tulla todellinen Pietarin kalansaalis, mutta kala jäikin ainoaksi.

Säyneitä mulahteli ja molskahteli virrassa, mutta vaikka tarjosin niille matoa aivan nenän eteen, eivät ne sitä huolineet. Ne ovat salaperäisiä, aivan kuin Aho tiesi ja kirjoitti.

Vielä pitäisi miettiä, miten säyneitä hyödyntäisi.

Sillä maku on hyvä, etenkin jos kala on pyydetty jostain muualta kuin matalasta mutalammesta pitkän hellekauden jälkeen.

Mutta tikkuja säyneessä on mahdottomasti.

Niin paljon, että jollei syöjä ole harjaantunut ruotoisen kalan syöntiin, tulee ateriasta varmasti sanomista. Ellei säyne sitten ole aivan valtava, mutta yleensä niiden paino tuppaa liikkumaan puolen ja puolentoista kilon välissä.

Pappavainaa jauhoi säyneet myllyssä haukien, pikkuahventen ja särkien seassa ja tuosta yhdistelmästä tulikin hyviä kalapullia. Savustimme niitä kerran 1990-luvulla ja nekin olivat maukkaita. Oman ennätyskalani graavasin, eikä siinäkään ollut mitään vikaa.

Mitenkähän toimisi jokin sillityyppinen tölkkikala? Se kesyttäisi ruodot, mutta jättäisi hyvän maun jäljelle.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.