Kyllä paskasta sentään leivoksen saa

Kävin kolmensadan muun ihmisen lailla katsomassa hoiva-alan yrittäjä Liisa Heikkisestä kertovan dokumenttielokuvan Toyota ja toppatakki.

Yksi elokuvan parhaista puolista on se, että asiakkaat kertovat itse hoivakotien arjesta sekä tarpeistaan ja toiveistaan. Ja sen he tekivätkin hyvin ja ymmärrettävästi, kokemusasiantuntijuuden syvällä rintaäänellä.

Äänessä ei ollut yhtään poliitikkoa tai virkamiestä, mikä on onni. Kauniita sanoja ja selityksiä on kuultu jo tarpeeksi.

Sillä mitä valmiimmaksi tämä maailma on tullut, sitä paremmat edellytykset se on luonut homo narransin, eli satuilevan ja selittelevän ihmisen voittokululle.

Kaikki on niin monimutkaista, että selittäjiä, tietäjiä, neuvojia, linjanvetäjiä, kokonaiskuvan hahmottajia ja mielipidevaikuttajia tarvitaan vähän joka paikassa. Eikä siinä olisikaan mitään pahaa, ellei ihminen olisi ihminen hyveineen ja paheineen.

Sillä kun ihminen muodostaa käsityksensä jostain asiasta ja alkaa jakaa sitä aggressiivisesti ulospäin, on kyse muustakin kuin itse asiasta.

Tuotokseen vaikuttavat olennaisesti myös ihmisen valta tai vallanhalu, ideologiset seikat, oma asema, sen säilyminen, nostaminen tai menettäminen, kunnia, tausta ja suuri joukko aivan sattumanvaraisia kokemuksia ja käsityksiä.

Hyvin suuri merkitys on myös sillä, onko selittäjän kunnianhimo toksista vai tervettä lajia.

Terveessä kunnianhimossa käsiteltävä asia menee egon edelle. Ajatteluun liittyy ymmärrys siitä, että joku muukin saattaa tietää kyseisestä asiasta jotain, ja että omaa mielipidettä saattaa joutua jopa tarkistamaan.

Toksisella kunnianhimolla varustettu ihminen on sokaistunut omaan erinomaisuuteensa ja yrittää saada toiset taipumaan omaan mielipiteeseensä vaikka väkisin.

Ja jos viimeksi mainitussa tulee tarpeeksi taitavaksi, voi ihan oikeasti taikoa paskasta leivoksen tai päinvastoin.

Pahimmillaan mennään metatasolle, jossa asiat jäävät toisarvoisiksi ja tärkeimmäksi nousee väittely ja ennen kaikkea sen voittaminen.

Tässä piilee vaaran paikka, sillä kynä on ihan oikeasti miekkaa mahtavampi ja sanoissa on voimaa enemmän kuin maailman voimalaitoksissa yhteensä.

Taitava puhuja puhdistaa leskirouvien tilit ja hurmaa ihmiset niin Esson baarissa kuin työhaastattelussakin. Taitava puhuja luovii mukaan politiikkaan ja voi olla kymmenen vuoden päästä organisoimassa vainoa tai kansanmurhaa.

Tässä sanojen ja mielikuvien maailmassa ei homo sapiensilla ole mitään mahdollisuuksia homo narransia vastaan.

Politiikka on tämän lajin taidetta, sillä sama asia voi olla tilanteesta riippuen hyvä tai huono, tärkeä tai yhdentekevä. Tärkeintä on valta, sitä saadakseen käydään kauppaa mistä tahansa ja rahan lisäksi pelinappuloina ovat myös toiset ihmiset.

Isäni sanoi joskus, että ihmisiä ei tule arvioida heidän sanojensa vaan tekojensa mukaan.

Sillä puhuminen on helppoa ja tekeminen työlästä, hikistä ja rasittavaa. Sitä paitsi tekeminen on aina epätäydellistä, paras tietotaito on heillä, jotka eivät likaa käsiään kyseisen asian kanssa.

Millä tavalla 2010-luvun Suomi hoitaa vähäosaisiaan?

Sitä ei kannata kysyä poliitikoilta ja virkamiehiltä, vaan vähäosaisilta itseltään, juuri niin kuin elokuvassa tehtiin.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.