Liika kilpailu koululiikunnassa syö liikunnan ilon

Kolumni

Vaikka minulla on kohta ikää jo puoli vuosisataa ja olen vanha kuin mikä, niin en ole kuitenkaan koskaan hiihtänyt kouluun. Koulumatkat taittuivat kylläkin polkupyörällä, ja potkurilla myös ruutukaava-alueella asuessa. Kun kotipaikka muuttui maaseudulle niin kouluun mentiin linja-autolla.

Eli niin sanottua luontaista liikkumista minulla ja edustamallani sukupolvella on ollut selvästi vähemmän kuin esimerkiksi omien vanhempieni ikäluokalla, jotka vielä taittoivat koulutietä suksilla tai kävellen.

Mutta se ei tarkoita, etteikö sitten koulussa olisi liikuttu senkin edestä myös omassa nuoruudessani. Varsinkin pienessä maalaiskoulussa välitunnit olivat liikunnan ja urheilun täyttämää aikaa. Talvella hiihdettiin koulun ympärille tehtyä latua pitkin, sulan maan aikaan pelattiin jalkapalloa tai pesäpalloa. Tai sitten juostiin muutan vaan, mutta käytännössä oltiin koko ajan liikkeessä.

Mutta ei minusta koskaan mitään urheilijaa tullut, vaikka joskus lapsuuden ja nuoruuden välimaastossa innostuin kerran lähtemään koripalloharjoituksiin kun kerran pituuskasvua riitti vaikka toisille jakaa. Harjoitus päättyi siihen, että isommat pojat uhkasivat seuraavalla kerralla lyödä minua nokkaan. Ajattelin, että saavat työntää koripallonsa vaikka sinne missä ei paljon päivä paista.

Tervehenkinen harrastaminen oli koululiikunnasta kaukana kun kaukalossa painettiin veren maku suussa kiekon perässä. Siellä saivat loistaa ne, jotka osasivat käsitellä mailaa ja kiekkoa sekä luistella. Meistä luistelutaidottomista tehtiin maalivahteja, ja luonnollisesti ilman suojuksia. Se ei kuitenkaan estänyt laukomasta täysillä suoraan kohti.

Olen aina ollut iso ja melko kömpelö, en siis mikään urheilijan perikuva. En tainnut koskaan päästä joukkueen kapteeniksi, eikä minua myöskään koskaan valittu ensimmäisenä joukkueeseen huutojaossa. Yleensä jäin viimeiseksi ja jouduin siihen joukkueeseen, jonka oli pakko minut huolia.

Lopulta tuohon kaikkeen myös tottui, vaikka se kieltämättä kairasi reikää muutenkin olemattomaan itsetuntoon.

Mikä sitten kaikkein tehokkaimmin tappaa liikunnan ilon? Viime vuonna julkaistu suomalainen tutkimus seurasi yli 2 000 lapsen ja nuoren liikunnan aktiivisuutta kymmenen vuoden ajan.

Sen mukaan liiallinen kilpailu ja suorituskeskeisyys harrastuksissa tappaa liikunnan ilon. Kielteiset kokemuksen vaikuttavat vielä vuosien päästä siihen, miten nuoret suhtautuvat liikuntaan.

Tutkimuksessa kysyttiin, mitkä tekijät tai tahot ovat vähentäneet mielenkiintoa liikuntaa kohtaan. Kolme yleisintä vastausta olivat koulu, liikunnanopettaja ja urheiluseurat.

Suuntaus on vakava ja sillä on melkoinen hintalappu. Lasten liikkumattomuus on terveyspommi, jonka hinta lasketaan miljardeissa euroissa.

Vaikka olen edelleen melkoinen köntys, niin viimeisen 15 vuoden aikana olen onnistunut löytämään liikunnan riemua. Esimerkiksi pari päivää sitten koin suunnatonta nautintoa siitä, että pääsin reilun puolen vuoden lonkka- ja polvikipujen jälkeen ottamaan muutaman juoksuaskeleen. Olen myös ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin alkanut pyöräilemään.

Mutta en vieläkään kilpaile ketään vastaan. Haastan korkeintaan itseäni. Tärkeintä on, että kuntoilu on hauskaa.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.