Litteitä kukkasia

Kolumni

Minun kouluaikanani oli huolehdittu myös armaalle ajalle tekemistä. Kesäpuuhien valmistelu alkoi oppikoulun ensimmäisellä luokalla, joka vastaa nykykoulun viidettä luokkaa. 11-vuotiaana Lyskan veistoluokassa väkerrettiin kahdesta vanerilevystä ja parista pitkästä pultista ja siipimutterista puristin. Puukäsitöitä tekivät silloin vain pojat, mitenkähän tytöt tämän asian ratkaisivat? En muista, mutta silloin tyttöjä ainakin sanottiin tytöiksi.

Varsinainen kesäduuni alkoi kohdallani 24.5.1966, näin olen kasvistopäiväkirjaani merkinnyt. Tussilago farfara, eli leskenlehti tuli kotipihalta napattua. Nappaaminen on tosin lievä termi, se piti kaivaa maasta juurimutineen. Tunnistaminen varmistettiin Värikuvakasvio nimisen kirjan piirretyistä kuvista. Koko tinki oli 80 kasvia kolmen kesän aikana.

Jos kasvien vieminen muovikassissa opettajalle olisikin riittänyt, niin helppo nakki. Mutta ei. Kasviraukat laitettiin tuohon prässiin erilaisten paperien väliin litistymään ja kuivamaan ainakin kahdeksi viikoksi. Kosteimmille kasveille papereita piti vaihtaa välillä. Tämä oli hyvää harjoitusta tuleviin vaipanvaihtoihin.

Kuivumisen jälkeen kasvit kiinnitettiin kauniisti A4 erikoispaperille liimapaperin suikaleilla. Paperin oikeaan alakulmaan liimattiin kirjakaupasta ostettu esitäytetty nimiölappu, johon kirjoitettiin mustekynällä kasvin nimi ja heimo suomeksi ja latinaksi. Hämmästyttävästi paikkakunta, kasvupaikka, päivämäärä ja oma nimi riittivät ihan suomen kielellä.

Tietenkin opettaja tarkasti kasvion ja syksyllä ne tentittiin. Minulla ei ollut vanhempia sisaruksia, joten kasvien ns. kierrätys oli mahdotonta. Tosin urbaani legenda kertoi, että Laakson Mikko olisi tentissä sanonut jollekin: ”Isoveljellesi annoin näistä samoista kasveista kasin, joten sinulle riittänee puolet siitä”.

Kesä -66 meni vielä jotenkin, varsinkin kun kohtalotovereita oli paljon ja Pieksänjärvi uimakiellossa. Kesänä -67 jotkut hippeilivät kukkia hiuksissaan, minun kukkani litistyivät prässissä. Kesä -68 oli vaikein, koska bändikaverit olivat vuotta vanhempina jo kasvinsa keränneet. Muistuttivat treeneissä joka biisin välissä asiasta. Kertoivatpa vielä puristelevansa ihan muuta, kuin kasveja. Rontit.

Oppikoululaiset olivat kasvioiden kimpussa yli sata vuotta, homma lopetettiin peruskoulun tultua. Kuuluin viimeisiin ikäluokkiin, jotka pakkoruotsin lisäksi opiskelivat myös kasvilatinaa. Tämä hyvitettiin meille siten, että pääsimme 63-vuotiaana eläkkeelle ilman lisäkuukausia. Mielestäni menetetyt kesäpäivät olisi pitänyt korvata myös ihan euroina.

Nykykouluissa ei tarvitse repiä viattomia kukkasia maasta, vaan ne voi kuvata älypuhelimella. Toivottavasti kuvassa oman lärvin ja kasvin lisäksi näkyy päivämäärä, kelloaika ja kuvauspaikan koordinaatit. Jos olisin opettaja, vaatisin kuvaan myös saman päivän Pieksämäen Lehden.

Rauhoitettuja kasveja ei kasvioon tietenkään kerätty. Siitä tulikin mieleeni, että mattopesulan kautta kiertävällä lenkillä on tulevan yläasteen, sekä rannan puoleisen raitin varteen maahan lyöty punapäiset merkkikepit, joissa lukee: Suojelualue. Keppien väli on noin kuusi metriä. Niin onko se suojelualue niiden keppien välinen kaista, vai alueet kaistan ulkopuolella? Pitäisi tietää, jos riehaannun keräämään kasviooni sata kasvia täyteen.

Kirjoittaja on Jorma Kovalainen, joka ei ole nauttinut Herbaa Riossa.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.