Lyijymyrkytys ja Savukosken sylkysakko

Kolumni

Monimuotoisuus on voimaa, ilmeneepä se sitten ihmisissä, luonnossa tai missä tahansa.

Ja mikä näin ollen sopii yhdelle, ei välttämättä sovi toiselle ollenkaan.

Tämä asia tulisi pitää mielessä, kun Euroopan kemikaalivirasto on laatinut esityksen lyijyhaulien käytön rajoittamiseksi kosteikoilla.

Syy on tietenkin hyvä, sillä pyritään estämään lyijyn joutuminen vesilintujen elimistöön niiden etsiessä ravintoa.

Lyijyyn kun voi kuolla kahdella tavalla: joko akuutisti, kun luoti tai hauliparvi osuu kehoon, tai sitten hitaasti lyijymyrkytykseen.

Suurin osa ihmisistä on varmasti sitä mieltä, että lyijyhaulikielto on tietyissä paikoissa aivan perusteltu.

Monet vesilintuparatiisit ovat juuri tällaisia, lintuja on paljon ja ne kulkevat tiettyjä reittejä pitkin.

Ampumapaikat määräytyvät pitkälti sekä näiden reittien että saarten, luotojen ja niemenkärkien mukaan, joten tietyiltä paikoilta kylvetään veteen melkoiset määrät metallia. Ja jos tällaiset paikat ovat vielä matalia ja kovapohjaisia, ollaan ihan oikeasti asian ytimessä.

Mutta se mikä Euroopan kemikaaliviraston esityksessä mättää, on kosteikon määritelmä.

Määritelmässä kosteikkoja ovat esimerkiksi suo-, räme- ja turvealueet, joten pelkästään turvealueiden osalta määritelmä kattaa koko maan pinta-alasta suunnilleen kolmanneksen.

Suomi on suoalaltaan maailman kolmanneksi soisin maa, sillä myös korvet ja rämeet lasketaan soiksi, vaikka näillä kasvaisikin puita. Korpien valtalaji on kuusi ja rämeiden mänty. Lettokin voi olla puustoinen.

Joka on näissä maisemissa yhtään enemmän kulkenut, tietää hyvin, että lääniä riittää.

Riistaeläimiä on vähän ja ne ovat hajallaan siellä sun täällä. Metsästäjä kulkee niiden perässä ja ampuu laukauksensa sinne minne ampuu. Usein ei ammu mihinkään.

Nämä Suomen ”kosteikot” ovat pääasiallisesti metsätalouskäytössä, joten lyijyhaulien on likimain mahdotonta joutua lintujen kupuihin, kuten myös joutomaiden kitukasvuisilla ryteiköillä tai soilla.

Eivätkä teeret ja metsot muutenkaan siivilöi maa-ainesta suussaan, vaan syövät lehtiä, versoja, siemeniä ja marjoja.

On tietenkin totta, ettei lyijy kuulu maaperään, mutta kannattaa miettiä myös määriä.

Olen kuluttanut metsäkanajahdissa kolminumeroisen määrän päiviä ja normipäivänä kuulee yhdestä viiteen laukausta. Omat ampumat ovat tässä mukana.

Hyvällä kelillä laukaus kuuluu useamman kilometrin päähän, joten yhdelle hehtaarille ei kovin montaa haulia riitä.

Lyijyhaulien kieltäminen näillä alueilla olisi arkijärjen vastaista.

Kyse olisi vähän samantapaisesta asiasta, kuin että Savukoskella sakotettaisiin maahan sylkemisestä, kun kerran Tokiossakin näin tehdään.

Tai että Suomen takamaiden jokaiseen järveen ja lampeen määrättäisiin kahden hauen päiväkohtainen kalastuskiintiö, koska sellainen on välttämätön Keski-Euroopan harvoilla järvialtailla, joilla ramppaa väkeä kuin huvipuistossa.

Päättäviin elimiin tarvittaisiin nyt tajua ja näkemystä siitä, että luonnonolosuhteet voivat todellakin olla erilaisia eri maissa ja eri paikoissa.

Näiden paikkojen tunnistamisen ei luulisi olevan liian monimutkaista tämän päivän teknologialla. Urkitaanhan ihmisistäkin kaikki mahdollinen, miksei sitten paikoista?

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.