Mahdollisuuksien meri muuttuu jatkuvasti

Kolumni

Mikään hetki ei ole yhtä tärkeä kuin tämä tässä ja nyt. Pian siitä ei ole jäljellä kuin muisto, jota muisti repaleistaa ja muokkaa hallitsemattomaan suuntaan.

Tämmöiset eksistentiaaliset haparoinnit nousevat mieleeni aina kevättalvella, ja niiden sytykkeenä toimii penkkariautojen pakkasilmaan sekoittuvan pakokaasun tuoksu. Sama tuoksu tarttui aina talvisin hiuksiini, kun Hämeenlinnan yhteiskoulun lukiosta päästyäni odotin linja-autopysäkillä bussia kotiin.

Nyt Pieksämäen lukion abiturientit ovat samassa elämänvaiheessa kuin itse olin 21 vuotta sitten. Edessä on lukuloma ja kirjoitukset, ja kaikki tuntuu elämässä ratkeavan juuri nyt.

Paljon toki ratkeaakin, mutta ei läheskään kaikki. Se on ajatuksena yhtä ahdistava kuin lohdullinenkin: mahdollisuuksien meri velloo edessä mutta muuttuu jatkuvasti. Koskaan mahdollisuudet eivät ole vain siinä, vaan niitä on tulossa aina uusia.

Kun itse aloitin lukion, tavoitteeni olivat selkeät: aioin lukea pitkän matematiikan, pitkän fysiikan, pitkän kemian ja kaikki mahdolliset biologian kurssit. Lukion ekan vuoden jälkeen tartuin lääketieteellisen pääsykoekirjaan, koska kilpailu opiskelupaikasta olisi kova. Vain parhaat pääsevät läpi.

Suunnitelmat kuitenkin muuttuivat. Vielä abivuonna harkitsin tietä diplomi-insinööriksi, mutta luovuin siitäkin. Viimeisestä jaksosta karsin kaiken sellaisen, mikä ei tukenut tulevaisuuteni opintohaaveita Jyväskylän yliopiston journalistiikkaan ja yhtäkkiä minulla oli löysempää kuin koskaan.

Jokainen käyttää aikansa lukulomalla, kuten parhaaksi näkee. Itse sen parhaiten tietää, millainen valmistautuminen on parasta itselle. Moni abi tekee lukujärjestyksen ja treenaa kirjoitukseen säntillisesti. Toiset selaavat kirjoja epäjärjestelmällisemmin mutta suurin osa kuitenkin lukee ylioppilaskokeisiin.

Minä en ollut kuin suurin osa. Keskityin vain rentoutumiseen. Niistä viikoista on jäänyt aivoihin tarkkapiirtoisia kuvia: lukulomaa ajatellessani näen valkoista hakea ja perheemme kultaisen noutajan Sohvin, jonka kanssa teimme pitkiä kävelylenkkejä. Vähän myös opiskelin. Treenasin kuunteluun soittamalla kuulokkeissa Tove Janssonin lukemia ruotsinkielisiä Muumi-kirjoja. Muistaakseni jaksoin koko Trollvinterin läpi.

Itse kirjoituksista muistan vähemmän: Fasupaloja ja kahvia termarissa. Sinisen lyijykynän kalvama kovettuma oikeassa nimettömässä. Kauhu kesken A-ruotsin kuuntelua, kun nauhalla puhuja kuulosti aivan Andy McCoylta ja selitti jotain ilveksistä. Matematiikan opettajan ja hänen kätensä, joka tarttui tiukasti olkapäähäni ennen koetta: ”Järvenpää, tämä ei sitten ole nopeuskilpailu. Käytetystä ajasta ei saa pisteitä.”

Elämänohjeiden jakaminen on yhtä kiusaannuttavaa kuin niiden saaminenkin. Kesällä 2018 somessa kiersi suloinen ja liikuttava #olisinpatiennyt-kampanja, jossa nyt aikuiset kirjoittivat nuorelle itselleen.

En osallistunut siihen, koska minulla ei olisi mitään sanottavaa. Näkökulmasta riippuen olen joko aivan yhtä pihalla tai perillä nyt kuin teininäkin. Ja edelleenkin hiukseni ovat sellaista laatua, että niihin tarttuu pakkasella pakokaasun tuoksu.

Vaikka neuvominen on kiusallista, jotain on kuitenkin yritettävä sanoa ainakin kolumneissa. Mitä sitten sanoisin itselleni, joka olin abivuonna 1999?

Epävarmuuksissa lepää kaikki mahdollisuudet, ja sitkeyttä tärkeämpää elämässä on olla myötätuntoinen itseä kohtaan.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.