Menneisyydessäni olin yhtä tyylikäs kuin nykynuoriso

Muoti-ilmiöt tulevat aalloissa ja palaavat sykleittäin kuin vuodenajat. Perustan epätieteellisen väitteeni puhtaasti kokemuksiini enkä osaa antaa sille muita perusteluita kuin tarkkailu.

Lapsuuteni kuvat näyttävät nyt uskomattoman muodikkailta. Kun aloitin oman koulutieni 80-luvun lopulla, minulla oli Adidaksen reppu, collegepaita ja kivipestyt, korkeavyötäröiset farkut. Neonvärit tekivät vahvasti tuloaan. Myös veljelläni oli Adidaksen reppu, ja brändin teksti hehkui vihreää ja violettia.

Ei kestänyt montaa vuotta, kun telttamaiset 80-luvun leikkaukset ja sateenkaaren kirjavista väripaloista kootut colleget alkoivat pöyristyttää. 90-luvun alussa lahkeet levenivät farkuissa, ja ainoastaan pienet vastakulttuurit suosivat pillifarkkuja.

Omassa teini-iässäni naureskelin, kun katselin kahdeksan vuotta vanhemman isosiskoni kouluaikojen kuvia. Pinkkiä huulipunaa, krepattuja otsatukkia ja pöyhkeitä toppatakkeja.

Omien vanhempien nuoruuskuvat olivat todella muodikkaita, sillä 70-luvun tyyli teki paluutaan. Siihen toki sekoittui eurodiskon ja grungen vaikutteet. Vessassa rajasimme huuliamme ruskeaan taittuvalla vahvalla kynällä ja maalasimme itse huulet roosalla. Nypimme kulmakarvamme viivoiksi ja vahvistimme vaikutelmaa kajalilla. Päivittelimme ääneen, miten moni vuosikymmen voi kyllä palata, mutta 80-luku ei varmasti koskaan.

Miten väärässä me olimmekaan oman tyylitajumme kanssa.

Ihmisille tuntuu olevan tyypillistä traumatisoitua teini-iästään. Syyt ja asiat ovat jokaiselle yksilöllisiä, mutta konkreettista kauhua usealle nostattaa juurikin oman nuoruuden muoti.

Omaa 80-luvulla syntynyttä sukupolveani yhdistää lapsuuden colleget ja omituisen mahtipontinen 90-luvun muoti, joka oli fuusio kaikkea mahdollista ja mahdotonta. Kun vyölaukut, resorivyötäröiset kivipestyt lököfarkut ja colleget tekivät paluuta, sukupolveni seurasi ilmiötä huvittuneena. 80-luvun muoti on oikeastaan söpöä ja naivia kaikessa värikkyydessään - aivan kuten oma lapsuuskin.

Mutta kun rocktähti Rihanna poseerasi syyskuun Voguen kannessa, koko sukupolveni järkyttyi. Rihannan kulmakarvat olivat poissa ja tilalla oli yhden vedon paksuinen viiva kajalia. Kun kuvaa katsoo tarkemmin, linja on yhtä haparoiva kuin se jälki, mikä syntyi välitunnilla hauholaisessa yläkoulussa.

Salihousut ja vyölaukut vielä menevät, mutta hyvä nuoriso: älkää toistako samoja virheitä, jotka me jo 90-luvulla teimme. Toki kyse saattaa olla harhaluulosta, mutta moni ikäiseni uskoo heikon kulmakarvakasvunsa johtuvan siitä, että revimme niistä jokaisen pinseteillä ja samalla tuhosimme myös juuret. Itse kyllä epäilen oman kulmakarvattomuuteni johtuvan perintötekijöistä.

Muoti-ilmiöiden kiertäminen ja hyppiminen sukupolvelta toiselle on oikeastaan sympaattista. Iso ero tässä päivässä menneisyyteen on se, että yhtenäisyys on vähentynyt ja yksilöllisyys korostunut.

Kun vielä 90-luvulla kaikilla teineillä oli oltava samanmerkkiset Leviksen 501 -farkut, nyt sulautumisen sijaan voi myös erottautua pukeutumisella.

Toivon, että sama koskee myös pynttäytymistä. Jos itsestä tuntuu, että haparoiva viiva on parempi kuin omat kulmakarvat, kannattaa vaan antaa mennä ja nyppiä, vaikka kuinka peloteltaisiin ikuisella kaljuudella. Mutta jos omat tyyli on jo löytynyt, voi antaa Rihannan poseerata ja olla oman elämänsä Frida Kahlo.